13.10.2017

Tasa-arvo pitää omia

Mies nukkuu aamulla aina hetken pidempään kuin minä. Sitten hän pukee, syö ja lähtee töihin, jonne on yli tunnin työmatka.

Samaan aikaan minä hosun edestakaisin yövaatteissa. Syötän vauvaa, teen koululaisille eväitä, tarkistan, että kaikki tarvittava on mukana, pakkaan eskarilaisen reppua, letitän hiuksia, hoputan poikia. Sovittelen riitaa.

Sitten vilkutan koululaisille ikkunasta ja vedän itse vaatteet päälle. Samat kuin eilen. Ne, missä on vauvan puklua rinnuksilla ja puuroa polvessa. Nappaan vauvan kainaloon, on kiire viedä eskarilaista. He ovat lähdössä retkelle.

Ennen kuin lähden ulko-ovesta, vilkaisen peiliin. En ole muistanut harjata hiuksia. Ne ovat rasvaiset ja sojottavat joka suuntaan. Poskessa on hammastahnaa. Huomaan vasta nyt, etten ole meikannut.

Juoksen vessaan, yritän pestä hammastahnaa pois, levittää meikkivoidetta ja laittaa ripsiväriä - kaikkea yhtä aikaa. Ripsiharja osuu silmään. Luhistun pyykkikasan päälle ja alan itkeä.

Itku on venttiili ja muutamssa sekunnissa olo paranee. Mutta itsesääli jää silti päälle. "Tämä on epäreilua! Miksi minun pitää kantaa kodista koko vastuu? Miksi minun harteillani on koko kuorma? Miksi kukaan ei auta minua?"

Soitan miehelle, joka istuu täydessä lähijunassa. Hän kuuntelee nyyhkytystäni, mutta pysyy rauhallisena. Sitten hän sanoo: "Jos olisit pyytänyt apua, olisin voinut viedä eskarilaisen."

Puhelun loputtua jupisen itsekseni: "Miksi pitää aina pyytää? Eikö mitään voi tehdä pyytämättä?"

Illalla, palatessaan tasan 12 tunnin päästä kotiin, kuten joka päivä, mies käy kaupassa, siivoaa keittiön, silittää paitansa, vie isommat lapset sänkyyn ja kattaa aamupalapöydän. Sen jälkeen hän tekee vielä kaksi tuntia töitä.

Mutta nukkumaan mennessä valitan hänelle silti: "Olen niin väsynyt, koska minun pitää tehdä täällä kaikki. Sinulla on niin helppoa, kun voit vain sulkea oven perässäsi ja palata katettuun päivällispöytään illalla."

Mies alkaa kuorsata.

Seuraavana aamuna sisälläni pihisee. "Taas minä täällä keittelen aamukuudelta puuroa muille. Milloin joku tekee minun puolestani jotain?"

Kaikesta kiukusta huolimatta saan jotain outoa tyydytystä siitä tunteesta, että minulla on homma hallussa. Että olen niin hyvä, tehokas, niin jaksava ja sisukas. Vain minä osaan. Toisin kuin muut.

Mies tulee keittiöön, alkaa syödä valmiiksi keitettyä puuroa, jonka olen keittänyt hänelle muka rakkaudenosoituksena ja kysyy: "Vienkö tänään tytön esikouluun?"

"Ei tarvitse", vastaan. Mielessäni nalkutan. "Miksi hän edes kysyy? Eikö se nyt ole tullut jo selväksi?"

Mutten sano mitään.

Mies jatkaa syömistään ja lukee uutisia samalla kännykästään, kun minä taas hosun hänen ympärillään hoidellessani lasten aamutoimia.

Hänen rauhallisuutensa saa minut vihaiseksi.

Alan kolistella kattiloita. Ehkä hän sitten huomaa, että minulla ei ole aikaa juoda kahvia rauhassa. Toisin kuin hänellä.

Mies tarttuu käteeni, katsoo minua tiukasti silmiin ja sanoo: "Anni, tällainen käytös ei sovi sinulle. Et ole alistettu nainen, jolla ei ole oikeutta puhua suutaan puhtaaksi. Jos haluat jotain, sano se minulle suoraan. Ja jos et sano, oletan, että asiat ovat sinulle ok näin. Mutta älä sitten rankaise minua siitä."

Siihen en voi sanoa mitään. Mies lähtee töihin. Minä vien eskarilaisen.

Nolottaa. Minäkö muka olen itsenäinen, vahva nainen? Näinkö yritän olla tasa-arvoinen mieheni kanssa? Kolistelemalla kattiloita?

Niin, tasa-arvo ei ole lahja, jonka toinen voi antaa. Jonka voi ottaa passiivisena vastaan. Se pitää itse aktiivisesti vallata, omia ja omistaa.


4 kommenttia:

  1. Hyvin analysoitu, Anni! Olette fiksuja molemmat, miehesi ja sinä. Löydätte kyllä tasapainon noissa kaikille lapsiperheille tutuissa hankalissa asetelmissa - jotka korostuvat erityisesti silloin, kun toinen vanhemmista tekee työtä kotiroolissa, toinen lähtee ulkomaailmaan. Teillä molemmilla on silmät ja sydän auki. Lämpimin terveisin Johanna

    VastaaPoista
  2. Jälleen hyvä kirjoitus! Ja niin tuttua omasta kokemuksesta. En vaan päässyt asiassa eteenpäin...

    VastaaPoista
  3. Jälleen hyvä kirjoitus

    VastaaPoista
  4. Totta, että käytännössä kannattaa sanoa mitä haluaa - tosin tuo kuvaamasi tilanne kuulostaa luettuna siltä, että miehen olisi todellakin pitänyt viedä esikoululainen ilman pyytämistä.

    VastaaPoista