Olen nopealiikkeinen. Joidenkin mielestä hätähousu. Stressaava. Rauhaton. Äkkipikainen. Vaikeinta elämässä lasten kanssa on hidastelu. Se, että sekä kehitys että arkipäivän ohjelma tapahtuu hidastettuna. Vähän niin kuin yrittäisi juosta polveen ulottuvassa suossa. Tai siten, että otetaan kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Odotan elämässä montaa asiaa. Sitä, että vauva nukkuu iltaisin niin hyvin, että pääsen taas salille. Sitä, että jaksan lähteä sinne. Odotan sen yhden alahampaan puhkeamista. Konttaamista. Koulun alkua. Koulun loppua. Odotan lasten nukkumaanmenoa. Odotan heitä, kun he ovat poissa. Odotan, että tulevaisuuden suunta selviää. Minne muutamme. Mitä sitten siellä teen?
Kun muistelen yksinhuoltaja-aikaani, tuntuvat nuo vajaat kolme vuotta silmänräpäykseltä. Tuntuu lähes naurettavalta, että olin niin kärsimätön. Nyt jälkeenpäin, näen tuossa ajassa paljon hyvää. Lähinnä sen, että se teki minusta vahvan.
Mietin, kuinka paljon viisaampaa olisi ollut antautua, ei säntäillä sinne tänne tai taistella kärsimättömänä sitä vastaan ja toivoa sen loppuvan. Olisin oppinut enemmän. Olisin kerännyt energiaa.
Viisaat ovat sanoneet, että onni löytyy matkan varrelta, ei määränpäästä. Ja se on totta. Odottelu, vitkuttelu, paikallaan kiduttelu, tunne siitä, ettei pääse eteenpäin, vaikka kuinka pyristelee - se nimenomaan on elämää. Täytyy oppia nauttimaan juuri siitä.
Mutta kyse ei ole vain passiivisuudesta. Siitä, että oppii olemaan kärsivällinen. Lähtökuopissa odottelemisella on myös toinen, hyvin dynaaminen puoli.
Eilen luin jostain, että vastoinkäymiset ovat kuin jousipyssy. Pyrkiessäsi eteenpäin, vastoinkäymiset vetävät sinua taaksepäin kuin metsästäjä joustaan.
Näin syntyy jännite.
Ja se on nimeomaan tuo jännite, joka luo sen energian ja voiman, millä jousi oikealla hetkellä laukeaa ja lentää maaliin.
Ehkä juuri tässä on odottamisen pointti. Voima, jota alan vasta ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti