"En minä mitään naistentöitä tee!"

Oli perjantai-iltapäivä.

Olin ollut jalkeilla kello kuudesta, tehnyt ensin puolituntia leipätyötä lasten vielä nukkuessa, herättänyt sitten koululaiset. Tehnyt aamupalaa ja voidellut eväsleipiä kouluun. Olin syöttänyt vauvan ja vaihtanut kakkavaipan. Sanonut koululaisille ainakin kolme kertaa peskää hampaat, laittakaa kengät jalkaan, takki päälle, lakki päähän, nyt on kiire!

Olin käynyt lenkillä, vienyt samalla matkalla päiväkotilaisen tarhaan ja käynyt kaupassa. Siivonnut keittiön. Laittanut jo toisen koneellisen pyykkejä kuivumaan. Tehnyt sitten taas kolme tuntia töitä tienatakseni perheelle vähän lisää rahaa vauvan nukkuessa. Laittanut ruokaa iltaa varten ja viikannut ainakin viisi kasaa puhtaita vaatteita narulta.

Poika oli tullut kotiin ja halusi heti ensimmäiseksi pelata. Sanoin, että pelaaminen on palkinto. Sitä saisi tehdä vasta sitten, kun työt oli tehty. Läksyt ja kotihommat hoidettu. Varhaismurkkua ärsytti. Kuten nykyään kokoajan.

Pyysin häntä ottamaan lattialta oman puhtaan pyykkikasansa ja lajittelmaan vaatteet siististi kaappiinsa, kun hän sanoo: "En minä mitään naistentöitä tee!"

Kuulen hengitykseni. Korvissa tykyttää. Olen hiljaa. Katson poikaa. Poika katsoo takaisin. En saa hetkeen sanaa suustani. Kysyn: "Mitä sinä oikein sanoit?"

"Naistentöitä?"

Mielessäni on myrsky. Siellä pauhaa menneiden sukupolvien naisten taisteluhuudot. Kaikkien äänettömien naisten karjunta. Suomalaisen naisen ylpeys. Kaikki maailman pyykkivuoret ja viikatut vaatteet...

Mistä hän on napannut tällaisia sanoja, aatteita, ideoita?

Hänen isänsä on intohimoinen kokki. Isän äiti, pojan isoäiti, oli tarkka naisten oikeuksista. Ainakin teoriassa. Pojalleen hän kyllä opetti tasa-arvoa, ruuanlaittoa, pyykinpesua ja siivousta. Mutta itseään hän ei osannut puolustaa.

Tekstasin pojan isälle: "Miksi hitossa poikasi sanoo minulle näin?"

Vastaus tulee heti: "Minulta hän ei ainakaan ole tuollaista oppinut!"

Ei varmaan, ajattelen. 

Mietin puolisoani, toista miehenmallia pojan elämässä. Miestä, joka kiittää minua päivittäin siitä, että käyn kaupassa, laitan hänelle ruokaa tai pesen hänen kauluspaitansa. Ja silittää paidat sitten itse.

Ei, ei hänkään ole opettanut pojalle tuollaista.

Kysyn pojalta, miksi hän sanoi, kuten sanoi. Hän vastaa: "No yleensä sä vaan teet sen."

Sanat osuivat. Sä vaan teet sen.

Niin, monista ihan moderneista ja tasa-arvoisistakin syistä naiset usein vaan tekevät sen. Kotityöt, pyykit, ruuat, lapset.

Miehet kyllä osallistuvat, mutta siitä sitten kiitellään sekä mediassa, että kotipiirissä. Vain harva mies kiittää vaimoaan päivittäin pestyistä kauluspaidoista. Etenkin, jos niitä ei ole edes silitetty.

Tasa-arvo ei ole sitä, että kaikki käyvät yhtä paljon töissä, tienaavat yhtä paljon, hoitavat lapsia minuutilleen yhtä paljon ja vievät roskat vuoropäivinä ulos. Tasa-arvo on enemmänkin sitä, että naiset ja miehet voivat yhdessä päättää, kuinka he parhaiten jakavat perheen työt niin, että kaikki hyötyvät työnjaosta ja, että he kantavat koko pakkauksesta yhdessä vastuun.

Mutta kotityöt ovat näkymättömiä. Ne pitävät vain yllä vallitsevaa tilaa. Siksi niitä ei lapsen mielestä välttämättä tehdä ollenkaan.

Ja jos kuitenkin tehdään ja työnjako menee niin, että naiset vaan tekevät sen, eli kotityöt, miesten ollessa tienaamassa rahaa tai tekemässä työnjaon mukaan perinteisiä miesten töitä (korjaamassa lasten pyörää, poraamassa reikää seinään, vaihtamassa autoon renkaita, sytyttämässä saunaan tulta), näyttää 9-vuotiaan pojan silmään helposti siltä, että kotityöt kuuluvat naisille. Vielä vuonna 2017.

Tiedän teoriassa, että jos haluaa näkyä, pitää lopettaa toisten liiallinen paapominen ja hoivaaminen. Sillä mitä enemmän muiden puolesta tekee asioita, sitä varmemmin niistä tulee heille itsestäänselvyys. Ja jos haluaa kiitosta, on turha kerjätä sitä marttyyrinä. Itsestä ja työstänsä pitää tehdä näkyvää.

Mitenkö ratkaisin tilanteen?

Tein kotiin työlistan kotitöistä ja annoin jokaiselle perheenjäsenelle tämän lisäksi oman vastuualueen. Sanoin, että olen kyllä tähän mennessä vaan tehnyt sen, tämän kaiken, mutta että se loppui nyt tähän.

Lapset katsoivat minua ihmetellen. Tätäkö kaikkea heidän piti tehdä? Näin paljon? Näin monta kertaa?

Samana iltapäivänä kuulin poikani sanovan tiukasti sisaruksilleen heidän tullessa sisään viemästä roskia: "Ottakaan kengät heti pois, olen juuri imuroinut!"