Helppoa miehen oli sanoa. Että hyväksyhän nyt se rapistuminen tyynen arvokkaasti. Kun itse vain paranee vuosi vuodelta kuin hyvä viini tai maukas juusto, jota pikkuhiiret jahtaavat vesi kielellä.
Toista on naisen vanhentuminen. Neljänkymmenen kynnyksellä olin menettää kaiken! Mitä nainen on sitten, kun hänellä ei ole enää iskukykyisiä aseita? Kun tikarista on tehty tylppä ja luoditkin, joilla ennen on osunut suoraan miesten sydämiin, ovat muttuneet nalkuttaviksi paukkupatruunoiksi?
Mies katsoi minua juodessaan kahvia ja kysyi: "Onko ulkomuotosi tosiaan noin suuri osa identiteettiäsi? Olethan paljon muutakin!"
Ryhdistäydyin. Se oli vaikeaa, koska paidallani oli vauvanpuklua. Yritin näyttää fiksulta ja selittää hänelle, että tietenkin olin muutakin, kuin ulkonäköni. Olin valtiotieteiden maisteri. Ja toimittaja. Ja neljän lapsen äiti. Ja elämää kokenut viisas nainen. Etten todellakaan ollut koskaan tyytynyt vain näyttämään kivalta. Vaan yrittänyt myös olla kiva ja sen lisäksi pätevä. En ollut tyhmää selfie-sukupolvea.
"Sinähän otat jatkuvasti selfie-kuvia", mies vastasi ja hykerteli itsekseen.
Hän oli osunut napakymppiin, vaikken sitä hänelle halunnutkaan myöntää. Olin hypännyt ajat sitten selfie-sukupolven junaan. Vertailin itseäni liikaa muihin. Olin takertunut ehkä sittenkin turhaan ja katoavaan.
Ollessani lukiolainen, luin naistenlehdestä haastattelun vanhasta, viisaasta naisesta. En muista, kuka nainen oli. Mutta muistan vieläkin, mitä hän sanoi. "Jos koet, että ulkonäössäsi on jotain vikaa, esimerkiksi, että olet liian pitkä, korosta nimenomaan tuota piirrettä. Käytä korkokenkiä. Kävele selkä suorassa. Itsevarmuus on kaunista."
Nuorena otin naisen sanoista opikseni ja nimenomaan se teki minusta vahvan. Usein niitä muka niin huonoja piirteitä ei tarvinnut edes korostaa fyysisesti. Pelkkä asenne muutti omaa ajattelua ja suhtautumista. Se oli homman ydin.
Mutta miten vanhentumisesta saattoi tehdä vahvuuden? Etenkin, kun vanhenin mielestäni täysin väärällä tavalla. Kauniit nauravat silmärypyt olisin kyllä ottanut. Mutta entä kireän näköisen otsarypyn?
Pitikö korostaa lättärintoja, meikata otsan juovat näkyvämmiksi ja silmäpussit muhkeammiksi? Vaiko kenties ajaa osa hiuksista kokonaan pois, kun kerran hiukset ohenivat kuitenkin?
En ole löytänyt vielä lopullista vastausta.
Mutta uskon, ettei tässäkään kyse ole ollenkaan siitä, mitä meille tapahtuu fyysisesti, vaan asenteesta. Siitä, miten siihen suhtaudumme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti