Et ole uhri

Eräs ystäväni menetti kummatkin jalkansa onnettomuudessa. Hän oli tuolloin 12-vuotias. Jalat olivat irtipoikki sekunnissa.

Unelmista irtipäästäminen kesti kauemmin. Ikäistensä tavoin hänelläkin oli ollut suunnitelmia. Käsikirjoitus onnelliselle elämälle, johon kuului tietyt asiat. Ja joita ilman olisi epäonnistunut ja elämä vajaa.

Pimeinä öinä hän luopui tuosta kaikesta. Öinä, jolloin haamukivut olivat siedettävissä vain korkean morfiiniannoksen avulla. Silloin hän ei enää unelmoinut juoksemisesta, ratsastamisesta, rakkaudesta, lapsista, korkokengistä.

Katkeruus hiipi mieleen huomaamatta. Välillä se hyökkäsi kaikella voimalla. Hiljalleen se valloitti aina vain enemmän alaa.

Mutta jokin piti naisen kiinni elämässä.

Jokin hänessä uhmasi tuota katkeruuden henkeä, joka kutsui luovuttamaan. Kuiskaili karvaita lupauksia säälistä ja itsesäälistä. Luopion muka helpommasta elämästä. Selityksistä. Siitä, miksi hänellä olisi oikeus tyytyä vähempään. Olla huonompi kuin muut. Yrittää vähemmän. Hänellähän ei ollut jalkoja. Kukaan ei enää odottaisi häneltä mitään.

Kunnes hän itse alkoi odottamaan itseltään parastaan.

Siitä hetkestä alkaen hän ei enää selitellyt, miksi juuri hän ei voinut.

Nainen opiskeli lakia, menestyi juristina, opetteli ratsastamaan, osti kalliit proteesit, johon sai korkokengät, meni naimisiin, sai lapsen.

Hän valitsi elää täysillä ja antaa vamman jarruttaa vain, jos oli pakko. Ei se aina helppoa ole ollut, hän kertoo. Mutta kuka on luvannut, että elämä olisi?

Sama asenne pätee kaikkeen muuhunkin elämässä. Niin monessa asiassa yritämme keksiä selityksiä sille, miksi emme yritä parastamme. Miksi teemme huonoja valintoja tai jumitamme itsesäälissä.

Ei ole muka aikaa mennä lenkille, lukea lapsille iltasatua, laihduttaa. Ei ole rahaa tarjota lapsille mitään kivaa. Veli löi, siksi minäkin löin. Ja ihan epistä! Mies on tyhmä, siksi en minäkään ole hänelle ystävällinen. Vaimolla on aina päänsärkyä, siksi lohtua pitää etsiä muiden sylistä. Ja sitäpaitisi: kaikki muutkin...

Selityksiä kyllä löytyy, jos asenne sitä vaatii. Jos ei seiso sen takana, miten itse toimii.

Luin muutama viikko sitten hyvän ajatuksen: Älä selittele, ettet voi. Opettele sanomaan rehellisesti, ettei kyseinen asia ole sinulle prioriteetti. Ja mieti, miltä se kuulostaa.

Et ole uhri, vaan vastuussa omista valinnoistasi.

Mistä löysin tänään onnen?

Elämä koostuu ihan tavallisista arkipäivistä. Jos arjesta ei löydä onnea, sitä ei löydä mistään.

Tänään löysin onnen näistä asioista:

- vauvan hekotuksesta, joka on niin herkässä
- auringonpaisteesta
- työstä
- viisivuotiaan tyttären kuiskauksesta: "Äiti, tämä on meidän lempilaulu. Sun ja mun!"
- miehen kärsivälisyydestä minun lasteni kanssa
- uudesta vanhasta vihreaästä autosta, johon mahtuu koko perhe
- miehen viestistä: "Olen sinusta niin ylpeä!"
- hyvästä keskustelusta

Karhunpalvelus

Olen ennen kaikkea äiti. Ja sitten on olen kaikenlaista muutakin.

Tämä tärkeysjärjestys ei tarkoita, että olisin jotenkin erityisen äidillinen. Tai kovin hyvä siinä. Itseasiassa koen epäonnistuvani päivittäin.

Minulla on tapana sanoa miehelle: "Oliko pakko alleviivata oma riittämättömyyteni äitinä saamalla neljä lasta? Olla nelinkertaisesti paska."

Mies ei ymmärrä. Hänen mielestään riitän. Miksi en riittäisi? Ihan niin kuin äidin rooli olisi jotenkin yliluonnollinen. Sellainen utooppinen tila, jota ei voi koskaan saavuttaa.

Eihän se ole. Äiti on sellainen nainen, jolla on lapsi. Piste. Hyvä äiti on sellainen äiti, joka yrittää parhaansa. Piste.

Onko se näin helppoa?

Mies siteeraa lukemaansa tekstiä ja iskee silmää: "Kukaan ei luvannut, että se olisi helppoa. Mutta se on sen arvoista."

Onhan se.

Jään kuitenkin miettimään, kenelle se on sen arvoista. Yhteiskunnalle ei ainakaan. Koska sille ei riitä, että on vain äiti. Pitää olla muutakin, että olisi jotain. Jonkin arvoinen ihminen.

Ihmettelen jälleen kerran, minkälaisen karhunpalveluksen niin sanottu tasa-arvo on tehnyt naisille.

Sen sijaan, että naisia ja heidän miehistä poikkeavaa elämänkaartaan arvostettaisiin yhteiskunnassa erilaisena, mutta samanarvoisena, naisellisia arvoja pidetään pehmeinä ja yksityisinä. Niistä ei muka ole mitään hyötyä, eikä niillä saa ostettua mitään.

Tasa-arvo on uskotellut meille naisille vuosikymmeniä, että olemme arvokkaita vain, jos menestymme työmaailmassa. Työssä, josta maksetaan rahaa. Ihan niin kuin raha olisi tosiaan ainoa tapa mitata menestystä ja arvokkuutta.

Äidin työ ei ole oikeastaan työtä ollenkaan, vaan itsestäänselvyys, joka pitää hoitaa kaiken muun ohessa. Lonkalta. Ilman koulutusta. Ilman harmainta aavistusta.

Ja silti äitiyteen liittyy niin paljon täydellisyydentavoittelua. Ei riitä, että se on vain yksi kaikista rooleista. Kun kyse on kuitenkin jostain tärkeämmästä kuin urasta ja rahasta. Nimittäin omista lapsista.

Kyllä isänkin työ pitää hoitaa siinä sivussa. Pitää, joo. Mutta kuinka monen miehen uralla isyys on koskaan ollut minkäänlainen haittatekijä? Ura sen sijaan on kyllä haitannut menneisyydessä monenkin isyyttä. Ja haittaa edelleen.

Siitä puhutaan nykyään paljon. Että miesten pitäisi osallistua enemmän. Olla lapsilleen läsnä. Mutta miksi on tabu sanoa, että naisen pitäisi olla läsnä? Olla lastensa luona. Että ura saattaa vaikuttaa negatiivisesti äitiyteen, syntyvyyteen, lapsen kehitykseen, koko uuteen sukupolveen, yhteiskuntaan?

Kun ahdistus tästä kaikesta on pyyhkinyt ylitseni ja mies on kuunnellut kärsivällisesti asiani loppuun, hän sanoo: "Minulle olet maailman paras."

Riittääkö se?