Maa on kylmä ja paljas. Siitä on poistunut elämä. On vaikea kuvitella, että siitä enää koskaan versoaisi mitään elävää. Että sen syli olisi hedelmällinen.
Itse saatoin tänä marraskuuna entisen appeni hautaan. Samalla hautasin myös hänen sukunimensä ja menneen avioliiton viimeiset rippeet: vaihdoin virallisesti nimeäni.
Nimenmuutos laittoi muistelemaan kaikenlaista. Kivullisesti päättynyttä avioliittoa, avioeroa ja kaikkea sitä hyvääkin, mitä tuohon entiseen elämään kuului.
Hautajaisissa entinen elämä luovutetaan kuolemalle. Siitä pitää päästä irti. Siksi me ihmiset tarvitsemme hautajaisia, rituaaleja, suruaikoja. Että voisimme surra ja päästää sitten irti.
Surulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko elämä nyt hyvää tai jopa parempaa kuin ennen. Surulla on silti tehtävnsä. Ja sille on hyvä antaa tilaa, aina välillä, ainakin hetkeksi.
Mutta kun mielen täyttää alakuloisuus tai suru menneestä, tuntee helposti huonoa omaatuntoa. Nyt pitäisi olla jo niin onnellinen. Ihan niin kuin enää ei saisi surra. Että vanhat lieskat pitäisi peittää sammutuspeitteellä. Kun surulle ei ole uudessa elämässä enää tilaa.
Kuten niin usein nykyään, kun tunteet pitäisi peittää lääkkeillä. Kun luonnollisesti sureville ihmiselle sanotaan, että nyt olisi jo aika ryhdistäytyä.
Mutta marraskuussa ei tarvitse ryhdistäytyä.
Eikä suru vanhasta tarkoita, että sitä kaipaisi takaisin.
Itse suren lasteni puolesta. Suren sitä, että heidän olemassaolonsa perustuu roviolle. Olisin toivonut heille muuta.
Mutta kun on aikansa surrut, katse täytyy suunnata jälleen eteenpäin. Elävien maahan. Kaikkeen siihen hyvään, oka odottaa edessä päin. On itsetuhoista jähmettyä suolapatsaaksi jäädessä katselemaan menneisyyden roihuavan tulessa. Niinkin voi käydä. Minulle oli käydä niin.
Mutta ei käynyt.
Elämääni astui mies, joka hitaasti, kärsivällisesti ja rakastavasti otti kädestä ja ohjasi ulos tuosta savuavasta maasta. Askel askeleelta. Aloin uskoa ja toivoa.
Nyt, kun muistelen menneitä, kun katselen poltettua maata, en näe enää surullista roviota, jolla kaikki entinen hyvä paloi poroiksi. Näen toivon täytteisen kasketun, hedelmällisenä maan, joka on otollinen kasvupohja lapsilleni.
