Supernaisia ja koko-naisia

Seuraan Instagrammissa kaikenlaisia juoksijoita. Juoksu on ollut monta vuotta intohimoinen harrastukseni ja olen hakenut motivaatiota ja vertaistukea lähes kaikkialta.

Viime aikoina instaani on kummasti ilmestynyt monenmoista raskauteen liittyvää, niin myös kuvia kaiken maailman #motherrunnerseista ja #pregnantrunnerseista. Eli raskaana olevista juoksijanaisista, jotka vetävät maratoneja vielä viikolla 39.

Jotenkin kuvien oli tarkoitus motivoida jatkamaan urheilua kaikesta väsymyksestä, raskausoireista ja liikakiloista huolimatta.

Toisin kävi: Valitan säännöllisesti miehelle, kuinka hyvässä kunnossa nämä toiset, tuntemattomat, somessa seuraamani naiset ovat ja kuinka itse tuskin jaksan iltaisin ryömiä sohvalta sänkyyn.

Valitan, kuinka tästä neljännestä raskaudestani piti tulla erilainen. Että hoitaisin kuntoani ja jatkaisin kaikkea kuten ennenkin. Myös urheilua, juoksusta painonnostoon. Suunnittelin, kuinka yhdessä kävisimme salilla ja nostaisin 70 kiloa vielä ison mahan kanssa. Siitä kun saisi niin motivoivia kuvia someen ja blogiin kivalla hashtagilla!

Mies pyöritteli silmiään, mutta kannusti urheilemaan, kunnes huomasi minun olevan siihen liian väsynyt. Sitten hän alkoi kannustaa lepoon.

Viimeksi purkaessani ahdistusta kuvista miehelle, hän sanoi: "No, miksi seuraat tuollaisia naisia instassa, jos kuvat kerran saavat sinut aina pahalle päälle?"

Hyvä kysymys!

Jäin miettimään asiaa. Näiden pallomahaisten, lihaksikkaitten naisten juoksukuvien katsominen saa aikaan ihailun ja kateudensekaisen reaktion sisälläni.

Ensin ajattelen aina, että VAUTSI, tuollaiseenkin naisen keho siis pystyy. Että täytyykö raskauden olla sellainen perinteinen pumpuliin pakattu, läskin pehmittämä aika, kun kerran muukin on näköjään mahdollista?

Sitten vertaan itseäni näihin naisiin.

Hengästyn kahden kerroksen rappusista niin, että täytyy mennä sohvalle lepäämään. Se masentaa. Eikä siihen auta tieto siitä, että vielä kaksi vuotta sitten juoksin maratonin tai, että keväällä, ennen raskautta, juoksin säännöllisest puolimaratonin pituisia lenkkejä. Ei auta myöskään miehen lohdutus, että jo puolen vuoden päästä (!!!) jaksan varmasti taas urheilla.

Ei, haluan olla samaan aikaan todella raskaana ja todella hyvässä kunnossa!

Haluan kaikkea yhtä aikaa. Ilman mitään rajoituksia. Haluan näyttää itselleni ja tietenkin koko maailmalle, ettei mikään, ei edes jättikurpitsan kokoinen maha, voi estää minua, supernaista!

Hätkähdän tätä ajatusta.

Missä vaiheessa meistä naisista on tullut tällaisia? Että kaikkea pitää olla ja osata ja saada yhtä aikaa. Milloin naisen arvo alkoi riippua siitä, kuinka paljon hän osaa handlata yhtä aikaa?

Siitä, onko hän supernainen?

Sellainen supernainen, joka hoitaa lapset, raskaudet, naiseuden, kodin, avioliiton, miehen, urheilun, kunnon, ruokavalion, seksikkyyden, sosiaaliset suhteet ja kaiken lisäksi käy töissä, tienaa hyvin, mieluiten paremmin kuin miehensä.

Tätä miettiessäni huomaan, että ollakseen supernainen, naisen on mitätöitävä biologiansa. Pitäisi olla kuuntelematta sitä, omaa kehoaan. Pitäisi pystyä, jaksaa, osata silti ja siitäkin huolimatta!

Nykynainen ei saisi olla fyysisesti enää nainen. Seksikäs, isorintainen, miehiä houkutteleva kyllä, koska siitä on hänelle yhteiskunnallista hyötyä. Mutta mihin tuon houkutuksen tulisi johtaa? Ei ainakaan enää jälkikasvuun. Koska siitä taas ei ole naisille enää minkäänlaista hyötyä. Se johtaa ainoastaan yhteiskunnallisesti heikompaan asemaan. Ja sekös on supernaiselle huono asia!

Jos nainen kuitenkin hankkii jälkikasvua, sen pitäisi tapahtua jotenkin siinä sivussa. Vaikuttamatta mitenkään mihinkään.

Niin, nainen on kyllä etenkin lapsettomana tai lasten varttuessa monessa mielessä täysin tasavaertainen, yhtä vahva kuin mies.

Mutta miten käy, kun peliin tulee tuo ilonpilaaja, biologia?

Biologia, joka tekee naisista heikompia ja haavottuvaisempia kuin miehet. Heikompia, koska saadakseen lapsia, naisen on alistuttava biologialle. Annettava tuon valtavan alkuvoiman pyyhkiä ylitseen. Voiman, joka muuttaa naista fyysisesti, henkisesti ja psyykkisesti. Valmistaa vastaanottamaan jälkikasvun. Antaa naiselle kyvyn synnyttää, hoitaa ja kasvattaa jälkeläisiä.

Uskon, että ollaksemme supernaisia, joudumme kieltämään oikean naiseutemme.

Katsellessani nyt Instagrammin kuvia, yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse olla supernainen, ollakseni koko-nainen.

Metatyö ja metakiire

"Moi! Olinko sittenkin oikeassa, että koulu alkaa tänään vasta tuntia myöhemmin?", eräs äiti huutaa hengästyneenä koulun pihan toiselta puolelta. "Pelkäsin, että olen taas möhlinyt jotain."

Vastaan, etten itsekään ole varma, että toisen poikani koulu alkaa aina tähän aikaan torstaisin. Käy ilmi, ettei hän, vaan minä olen möhlinyt. Että olen lähettänyt esikoisen tuntia liian aikaisin pimeään ja sateiseen syysaamuun.

Kohautan olkapäitäni ja sanon: "Joka päivä menee jotain pieleen. Ei haittaa." Pojan äiti hymyilee helpottuneesti ja sanoo, "Niinpä! Ei tästä kouluarjesta selviä kukaan kunnialla." Sitten hän kiiruhtaa töihin.

Osaan olla viisas, sanoa, "ettei haittaa," kun puhun muille. Kun nousen autoon, päässä jyskyttää. "Taas unohdit! Taas epäonnistuit! Olet huono!"

Illalla tarkastan poikien reput, lukujärkestykset ja kalenterin: huomenna yhdellä uiminen ja karate, toisella koulun ulkopuolinen uskonnontunti (Berliinissä uskonto ei ole kouluaine ja lapsi pitää halutessa viedä sinne itse), sen jälkeen leikkideitti kaverilla. Kolmas pitää hakea päiväkodista aikaisemmin, kun tarhatädeillä on kokous.

Sen lisäksi: Yhdelle pitää antaa mukaan 6 € keramiikkaa varten, toiselle 8 € vuoden lähiliikenteen ryhmälippua varten. Tasarahana, kiitos, lukee repussa olleessa lapussa.

Kello on yhdeksän illalla. Mies tekee pitkää päivää, eikä kotona ole tasarahaa.

Mieleeni hiipii taas ajatus epäonnistumisesta. Miksi en osaa suunnitella näitä asioita ajoissa. Mies lohduttaa myöhemmin sanomalla, etten ole ajatustenlukija enkä noita. En voi mitenkään arvata etukäteen, mitä lappuja opettajat tänään antavat lapsille mukaan.

Olen väsynyt.

Takana on pitkä työpäivä, olen flunssainen ja kaikenlisäksi raskaana. Olen juossut koko päivän asioilla hoitaen metatöitä, kuljettanut lapsia ympäri Berliiniä, käynyt kaupassa, sopinut menoista, kaveritreffeistä, hankkinut kaksi synttärilahjaa, lähettänyt kortin pian 90 vuotta täyttävälle isoäidilleni, kirjoittanut osanottokortin ex-langolle. Olen lohduttanut lapsia, selvittänyt riitoja, laittanut jäähylle, ottanut syliin.

En halua valittaa. Mutta hengästyttää tätä kirjoittaessa.

Aamulla tapaan tarhan edessä äidin. Yritän olla katsomatta naisen huulia ja nenää, jotka ovat tulipunaiset ja rohtuneet. "Minulla on joku kauhea ihottuma, ehkä herpes, kuten varmasti huomaat", nainen sanoo. "Kaikenlisäksi minulla on aivan kohta todella tärkeä työtapaaminen! En saa peitettyä ihottumaa mitenkään", hän huokaa kyyneleet silmissä. "Veikkaan ihottuman johtuvan stressistä. En enää selviä arjesta kahden koululapsen ja täyspäivätyön kanssa."

Sanon ymmärtäväni. Muuhun ei aika riitä. On kiire töihin.

Jotain tässä on pielessä.

Mutten halua tarttua niin halpaan ratkaisuun kuin tasa-arvo. Mitä se auttaa, että vaadin tasa-arvoista työnjakoa miehen kanssa, kun itse tienaan vain murto-osan hänen palkastaan? Hyvän palkan kääntöpuoli on, että mies tekee pitkää päivää.

Jos lasketaan päivittäiset työmatkat mukaan, hän on poissa arjen hoidosta noin 12 tuntia per päivä. Ja silti hän siivoa joka ilta keittiön, tyhjää ja täyttää tiskikoneen, kattaa aamiaspöydän valmiiksi. Vie aamuisin roskat. Silittää itse paitansa.

Olisiko hyvä ratkaisu, että politiikka puuttuisi asiaan? Maksaisi kaikille sosialistiseen tapaa yhtä paljon palkkaa riippumatta siitä, mitä työtä kukin tekee? Vaatisi kaikille tasa-arvoisesti yhtä vähän aikaa kotitöihin ja perhe-elämään?

Mitä merkitystä nimellisellä tasa-arvolla on, jos se todellisuudessa laskee perheen elämän- ja elintasoa? Onko tasa-arvoa se, että nainen ja mies tekevät yhtäpaljon kaikkea?

Sitäpaitsi: metakiire ei poistu sillä, että sen hoitamiseen jää vähemmän aikaa. Jos kummatkin vanhemmat kilpailevat oikeuksistaan leipätyöhön.

Oli miten oli, äidit kokevat joka tapauksessa syyllisyyttä. Ja ehkä isätkin.

Hormonihirviö ja viisas mies

Kun avaan nykyään suuni, sieltä putkahtelee karvapalloja, myrkkynuolia ja kaikenlaista muuta inhottavaa. Sitten saan kauhean itkukohtauksen, jossa surkuttelen lähinnä itseäni ja tietenkin tyhmää käytöstäni. Seuraavassa hetkessä pyydän anteeksi - taas kerran.

Meille on muuttanut hormonihirviö. Ja se olen minä.

Pahinta uudessa asukkaassa on se, että tiedän tämän vierailun tulevan kestämään. Ainakin vielä vuoden. Siihen asti, kunnes vauva on syntynyt ja olen lopettaanut imetyksen. Been there, done that, nimittäin. Jo kolme kertaa.

Sanoinko, että kesto on pahinta uudessa asukkaassa? Ja pah! Pahinta on nimittäin se, että viime kerralla tuo hirviö onnistui häätämään aviomieheni.

Hengitän syvään. Rauhoitun. Sanon itselleni, että tämä mies on erilainen. Eikä hirviö voi olla ainoa syy jättää perheensä. Ei vaikka se olisi kuinka kauhea. Sillä kyllä se toinenkin nainen täällä vielä asuu. Se, joka on ystävällinen. Joka osaa pyytää anteeksi.


Silti onnistuin eilen tekemään kaikki vaimon pahimmat virheet noin kymmenen minuutin sisään:

Minä: "Olen aivan flunssainen! Sanoit tekeväsi aamupalan! Mutta sitten et noussutkaan, joten nousin itse..." (Köhintää ja yskimistä, sekä kyyneleet marttyyrisilmissä)

Mies: "Anteeksi kulta! Olisin niin halunnut, mutta nukahdin! Miksi et herättänyt?"

Minä: "No ei se ole sama asia, jos sitä pitää pyytää!"

Mies (keittäen kahvia minulle): "No sanoppa, mitä voisin tehdä? Kun olen siivonnut aamiaispöydän, voisin imuroida ja pestä lattiat."

Minä: "Katso nyt, mitä teet! Ei sitä maitovaahtoa tuolla tavalla tehdä! Mikä tuo ääni on? Onnistuit rikkomaan koko kahvinkeittimen!" (Samassa hetkessä kone alkaa tehdä mitä oivallisinta maitovaahtoa...)

Mies: "En rikkonut konetta. Kohtelet minua kuin idioottia. Töissä minua sentään arvostetaan, väitellyttä juristia! Mutta kotona en osaa ilmeisesti keittää edes kahvia..."

Minä: "Pitääkö sinun muistuttaa siitä, että menestyt töissä? Ja minä täällä kotona vain luuttuan lattioita..."

Mies: "Juurihan ehdotin, että minä luuttuaisin!"

Mies imuroi, kunnes saa puhelun. Se ärsyttää. Kun kaikki jää kesken. Tartun imuriin ja imuroin kaiken uudelleen. Kunnes mies lopettaa puhelun ja ihmetelee, mitä teen.

Minä: "Aina minun pitää tehdä täällä kaikki itse!"

Mies hengähtää syvään. Suuttumisen sijaan häntä alkaa naurattaa. Minua ei. Hän ottaa syliin. Sitten minäkin nauran.


Kuinka onnekas onkaan tyhmä nainen, jolla on viisas mies?

Tiedän, mikä aarre minulla on. Muistan hyvin, minkälaisia riitoja ennen sain aikaan samalla käytöksellä. Silloin, kun olin viimeksi raskaana ja vastassa oli eri mies.

Mutta oli vastassa kuka tahansa: vaikka olenkin raskaana, en voi millään puolustella tämänlaista käytöstä. Ihmettelen kovasti, miten ihminen voi tällä elämänkokemuksella käyttäytyä näin hölmösti. Kun pitäisi osata hillitä suunsa ja olla kiitollinen siitä kaikesta hyvästä, mitä minulle on annettu...

Kun tietää, että miehet vihaavat ehkä kaikista eniten maailmassa sitä, että heitä vähätellään.

Alan soimata itseäni. Kunnes mies pysäyttää ja sanoo: "Sinun on luovuttava perfektionismistasi! Ei tästä tule muuten mitään!" Jään miettimään hänen sanojaan. Eikö hän halua, että teen parannuksen?

On kamalan vaikeaa olla samaan aikaan raskaana, väsynyt, kiukkuinen, mutta hyvä vaimo ja äiti, sellainen, joka ei hermostu ihan joka asiasta. On vaikea olla samaan aikaan rohkea aloittamaan uutta, luottavainen siihen, että suhde voi myös onnistua, ettei minua taas jätetä. Olla tarpeeksi itsekriittinen, että kykenee näkemään omat virheensä, mutta olla silti samalla riittävän armollinen itselleen.

Niin, olla armollinen itselleen. Päästää menneestä irti. Antaa itselleen uusi mahdollisuus.

Ettei lankeaisi fatalismiin. Uskoon siitä, että "Tää on taas tätä!" ja "Aina mä möhlin!" ja "Odotetaan vaan, niin kyllä toikin tosta aikanaan lähtee!" Niin, ettei elämästä tulisi vahingossa itseään toteuttava profetia.

Uskon nimittäin siihen, että jos keskittyy jatkuvasti siihen, kuinka tyhmästi taas kerran teki, kuinka kömpelösti kompastui, miten saattoikaan langeta niin pikkuruiseen kuoppaan, unohtaa tärkeimmän: katsoa eteenpäin. Jolloin kompastuu luultavimmin uudelleen. 

Minä: "Mitä voin tehdä?"

"Pyydä anteeksi, tee parannus ja sitten back to business", mies sanoo ja iskee silmää.