"Loksahda paikoilleen!" - Puheeni Naisverkko-illassa 22.9.2016

Minulla oli kunnia saada puhua viikko sitten pidetyssä Naisverkko-illassa itselleni tärkeästä aiheesta, paikalleen loksahtamisesta. Tässä siellä pitämäni puhe:

Minua pyydettiin puhumaan paikalleen loksahtamisesta. Itse en ole kuitenkaan koskaan kokenut loksahtaneeni paikoilleni juuri mihinkään. Ollessani lapsi, muutimme jatkuvasti. 18-vuotiaana olin muuttanut 17 kertaa.

Aloitin kouluni Lontoossa puhumatta sanaakaan englantia. Leikin nutturapäisten lasten kanssa, kunnes äiti kertoi heidän olevan Sikhi-poikia. Se järkytti. Eihän poikien kanssa nyt voinut mitenkään leikkiä!

Ala-asteen kävin Saksan Schwarzwaldissa. Siellä elin monen maan välimaastossa, enkä missään kunnolla: Olin suomalainen Saksassa ja kävin amerikkalaista, englanninkielistä koulua. Kun muutimme takaisin Suomeen ja menin yläasteelle, puhuin luokkakavereiden mielestä hassusti suomea. Olin ulkopuolinen. Aina jotenkin vähän erilainen kuin muut.

Niin kauan kuin muistan, olen hakenut paikkaani erilaisten kulttuurien, kielten, tapojen, arvojen ja roolien välillä. 

Mutta en kokenut tätä kaikkea mitenkään negatiivisena. En tiennyt mitään muunlaista olemista. Oman paikan etsiminen, johonkin kuuluminen tai kuulumattomuus - siitä tuli jo varhain elämäni teema.

Enkä vieläkään oikein osaa sopeutua.

En lopulta edes halua olla, kuten muut. Huomaan tuntevani itseni kotoisimmaksi silloin, kun saan olla vähän erilainen. Olen ulkosuomalainen, asun Saksassa. Siellä kukaan ei oleta, että olisin kuten kaikki muut.

Pitkään mietin, puuttuuko minulta taustani takia jonkinlainen taito asettua aloilleni. Johonkin minulle annettuun muottiin, paikkaan, olotilaan, rooliin. Ja olisinko onnellisempi, jos olisin kasvanut yhdessä paikassa kyseenalaistamatta koskaan sitä, kuka olen tai mihin kuulun.

Mutta mitä enemmän olen jutellut tästä kodittomuuden tunteesta ja jatkuvasta sisäisestä ristiriidasta toisten kanssa, sitä selvemmäksi on tullut, etten ole yksin. Päinvastoin!

Uskon, että nyky-yhteiskunnassa, moni etsii paikkaansa. Emme kuulu enää kyläyhteisöön tai edes välttämättä yhteen ja samaan kulttuuriin. Sen lisäksi meihin naisiin kohdistuu paljon erilaisia ja ristiriitaisia odotuksia. Ei vain muilta, vaan etenkin meiltä itseltämme.

Tällaisessa arvojen, asenteiden ja elämäntyylien sekamelskassa on lähes mahdotonta  ”loksahtaa paikoilleen”. Emmehän me voi antaa itsellemme lupaa vain loksahtaa paikoillemme. Johonkin rooliin. Ja unohtaa kaikki muut meihin kohdistuvat vaatimukset. Pitää olla avoin, joustava, kokoajan tehokkaampi ja parempi – hallita kaikki yhtä aikaa supernaisen roolissa.  Ja näyttää kaikenlisäksi vielä hyvältä.

Niin, aina on joku moittimassa kotiäitiydestä, urahakuisuudesta, lasten huonosta kasvatuksesta, ylisuojelevaisuudesta, vanhanaikaisuudesta, uudenaikaisuudesta, liian avonaisesta kaula-aukosta, liian isosta takapuolesta. Tai pienistä tisseistä… Ja useinmiten tuo ääni on omamme.

Elämme jatkuvassa tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteessa. Ihan niin kuin olisimme jatkuvasti sijoiltamme.
  

Meillä on kova tarve ja halu jäsentyä.  Tarve tuntea olevamme oikealla paikalla tekemässä asioita, "kuten kuuluu". Ajattelemme, että kun vain riittäisimme, kun olisi se ja se työpaikka, kotona aina siistiä tai yhtä kuppikokoa isommat rinnat, sitten olisimme täydellisiä – sitten loksahtaisimme vihdoin paikoillemme.

Paikoilleen loksahtaminen kuulostaa kivalta. Mukavalta. Loksahtaminen on helpottavaa. Kun jokin sijoiltaan oleva, vaikka selkänikama, naksahtaa kohdalleen. Niin, loksahtaminen tuntuu mukavalta, koska se antaa tunteen kuuluvuudesta, siitä, että asioilla on paikka mihin ne oikeasti kuuluvat. Paikalleen loksahtaminen antaa mielikuvan täydellisestä palapelistä, joka pitää vain koota oikein. 
 

Haluamme loksahtaa paikollemme, koska uskomme, että siten teemme jotain oikein. Uskomme, että loksahdettuamme paikoillemme, asiat yksinkertaistuvat. Että sitten kaikki on yhtäkkiä hyvin.

 

Tästä yksi esimerkki on romanttinen rakkaus. 

Nykyisin uskotaan romanttisen rakkauden olevan ”paikalleen loksahtamista”: tavataan se yksi ja ainoa, juuri oikea, toinen puolisko, sielunkumppani, joka on osa meitä. Tämän yhden ja ainoan etsiminen on elämän tehtävä. Suurin missio. Sitten mennään naimisiin, loksahdetaan paikoilleen, eletään onnellisesti elämän loppuun asti… sen pituinen se. 

Tähän loppuu sadut.

Avioliitto ei kuulu satuihin. Eikä oikea rakkaus. 

Romanttisen rakkauden logiikan mukaan avioliitto on vähän sama kuin kuolema. Ainakin yhtä passiivinen ja tylsä osa elämää. Kun ollaan kerran loksahdettu avioliittoon, mitäs siitä sitten enää kertomaan.

Me kypsemmät naiset, joilla on hieman enemmän elämänkokemusta, tiedämme, että aito, oikea rakkaus alkaa siitä, mihin sadut loppuvat, nimittäin alttarilta. Rakkaus ja avioliitto on kaikkea muuta kuin passiivinen olotila. Se on aktiivista päättämistä, muuttumista, joustamista, soutamista ja huopaamista - joka ikinen päivä. Siitä on passiivinen paikalleen loksahtaminen hyvin kaukana…
 

No, miksi puhun tästä? Siksi, että haluan näyttää, että meillä on monestakin asiasta nykyään vääristyneitä käsityksiä. Vääränlaisia odotuksia siitä, minkälaista hyvän elämän ”kuuluisi” olla. 
 

Me uskomme elämän koostuvan valmiista kuvista, utopioista, joita yritämme tavoitella. Ja jos oman elämämme kuvasta tuleekin erilainen kokonaisuus, petymme ja koemme epäonnistuneemme. 

Meillä on kova kaipuu täydelliseen – ehkä, koska tämä maailma on rikkinäinen ja kaikkea muuta kuin täydellinen. Koska emme itse ole täydellisiä. Tässä mielessä täydellisyys ja myös loksahtaminen jonkinlaiseen täydelliseen tilaan on lumetta, joka vahvistaa nykyihmisessä riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunnetta.
 

Puhun ehkä hieman negatiivisesti asiasta, jolla on olemassa myös hyvin positiivinen puoli. Puoli, joka on totta ja tavoittelemisen arvoista. 

Uskon kristittynä siihen, että jokaiselle ihmiselle on olemassa suunnitelma. Yksikään ihminen ei ole syntynyt tähän maailmaan ilman suunnitelmaa. Jumala ei sano kenellekään: "Sori, sut mä unohdin. Mulla ei ole sulle mitään suunnitelmaa."

Elämässä on käännekohtia, risteyksiä ja avaintapahtumia, joissa on selvästi sellainen olo, että asiat loksahtavat paikoilleen. Niissä hetkissä kokee melkein yliluonnollisesti ”asioiden olevan juuri niin kuin niiden kuuluukin olla”. 

Eli meille on olemassa suunnitelma. Mutta uskon sen olevan vähän niin kuin kartta, jossa on määränpää, välietappeja ja rasteja. Mutta meille ei ole annettu navigaattoria, joka sanelisi joka risteyksessä, mihin suuntaan pitäisi kääntyä. Miten täydellisen elämän pitäisi mennä.

Itse olen kääntynyt usein väärään suuntaan. Lyhyen matkan kulkemiseen voi mennä hyvinkin pitkään, kun koluaa kaikki ojat ja allikot. 

Esimerkkinä tästä kerron tarinan kahdesta miehestä, jotka tapasin 17 vuotta sitten – samana iltana. Valitsin heistä toisen, hänen kanssaan menin naimisiin, sain kolme lasta. Toisesta tuli ystävä.

Vuodet kuluivat ja nuorimman lapseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen, mieheni aloitti suhteen toisen naisen kanssa. Kun suhde tuli julki, tein kaikkeni, että mies olisi jäänyt. Puoli vuotta mies yritti, mutta lähti lastemme juuri täytettyä 5, 3 ja 1. 

Olin kolme vuotta yksinhuoltaja. 

Kunnes tapasin jälleen vanhan ystäväni. Miehen, jonka olin tavannut tuona samana kohtalokkaana iltana. 17 vuotta sitten. Ja nyt ollaan tässä: odotamme esikoistamme. Asiat ovat "loksahtaneet paikoilleen."

Sen, mitä haluan tällä tarinalla sanoa on, ettei elämä kulje aina suorinta tietä. Mutta se ei tarkoita, etteikö kiemurainen tie, voisi lopulta olla hyvää elämää.
 

Joskus käy mielessä: Mitä jos olisin valinnut toisin tuolloin 17 vuotta sitten? Matka tähän pisteeseen olisi kyllä ollut lyhyempi. Mutta onko se hyvän elämän mitta?
 

En olisi kierrellyt ja kaarrellut vuosia miehen kanssa, joka petti minua toistamiseen. En olisi mennyt naimisiin ”väärän” miehen kanssa, jos uskotaan siihen romanttiseen ajatukseen, että jokaiselle on olemassa vain yksi ainoa oikea puoliso.

Mutta olisivatko asiat loksahtaneet paikoilleen nykyisen mieheni kanssa jo tuolloin? Vai tarvitsinko sittenkin kaikki kokemani ojat ja allikot, kaikki virheet, kiertotiet ja umpikujat, että minusta tuli juuri tämä nainen? Nainen, joka on nyt hyvin onnellinen juuri tämän miehen kanssa?

Siihen haluan uskoa. Ja siihen, ettei mikään elämässä ole turhaa. Etenkään kolme ihanaa lastani, joita minulla ei muuten olisi!

Nyt tässä kohtaa elämää koen, että asiat ovat tosiaan ”loksahtaneet paikoilleen”.  Että ne ovat ”niin kuin niiden kuuluu olla”. Matka ei ollut ehkä suorin tai nopein tai perinteisesti täydellisin, mutta pääsin hienosti perille hyvään elämään.

Eli miten asioiden sitten ”kuuluu olla”?  Jos kerran tällaisen kiertotiekin voi kokea hyvänä, juuri oikeana?

Meillä on monenlaisia ideoita siitä, miten asioiden kuuluisi olla – äitinä, vaimona, työntekijänä, tyttärenä, naisena… Se, mitä tuo ”kuuluminen” tarkoittaa, siitä haluan puhua. Sitä on nimittäin monenlaista.

On omantunnon määrittelemää tai johdatuksen tuntuista kuulumista. Niitä elämän käännekohtia, joista äsken puhuin. Sitä tunnetta, että on onnellinen. Että on puhdas omatunto, että tekee jotain hyvää ja oikein.

Uskon, että usko tähän hyvään ja oikeaan on rakennettu sisäämme.

Siksi onkin niin vaikea erottaa se, minkä tosiaan kuuluu olla tietyllä tavalla (esimerkiksi, että pitää lupauksensa, ei varasta, ei jätä lapsia heitteille…) siitä, mikä on yhteiskunnallista, aikakauden sanelemaa, sellaista, mitä meidän tuleekin kyseenalaistaa! Eli kulttuurin, tapojen, uskomusten, roolien, arvojen, mielikuvien, muodin, toisten ihmisten, miesten, naisten, minun itseni vääristämää, määrittämää.

Mitä, jos esiäitimme eivät olisi koskaan kyseenalaistaneet naisen roolia? Olisivat ajatelleet, että sen vain kuuluu olla niin. Niin, eläisimme vieläkin ilman tasa-arvoa ja kaikkia niitä vapauksia, joita meillä nykyään on! 

Nämä vapaudet ja naisiin kohdistuvat odotukset ovat nykyisin aika samanlaisia Suomessa ja Saksassa. Vaikka Saksassa emansipaatio tulikin jälkijunassa, niin nykyisin selviä eroja on vaikea löytää.

Esimerkiksi Hausfraun, eli kotirouvan rooli oli vielä sukupolvi sitten ihan normaali yhteiskunnan pilari. Siitä näkee jäänteitä esimerkiksi verotussysteemissä (Saksassa on aviopareilla haluttaessa yhteisverotus). Tai koulusysteemissä, joka perustuu pitkälti siihen, että joku on kotona iltapäivällä. Mutta tässäkin on suuria eroja Länsi- ja Itä-Saksan kulttuureissa: Itäsaksassa, esimerkiksi Berliinissä, naiset ovat käyneet vuosikymmeniä töissä ja lastenhoito on siksi perinteisesti erinomaisesti organisoitu. 

Eroja on myös kielissä: saksan kielessä on esimerkiksi sellainen sana kuin RABENMUTTER. Eli korppi- tai varisäiti, joka jättää lapsensa heitteille. Tämä ”huono äiti” on perinteisen, myyttisen saksalaisen ”hyvän äidin” vastakohta. Juuri kukaan ei kyseenalaista tätä käsitettä ja ihmettelevät kovasti, kun sanon, ettei Suomessa ole edes vastaavaa sanaa, saati ajattelutapaa. Mutta Saksassa tuo Rabe, eli korppi istuu edelleen jokaisen nykynaisen olkapäällä rääkkyen: "Huono äiti! Huono äiti!"

Se, mikä kummassakin maassa on hyvin samanlaista on se, että mediasta ja politiikasta tulee jatkuvasti naisille viestiä siitä, että olisi hyvä palata mahdollisimman nopeasti äitiyslomalta työmaailmaan tekemään uraa ja rikkomaan lasikattoja. 

Kummassakin maassa naiselle katsotaan hyväksi tehdä uraa. Hänen kuuluisi ainakin haluta tehdä uraa. Ja ne, jotka eivät sitä tee, koetaan pettureiksi. He eivät ole yhteisen, solidaarisen naisasian puolella. Vaan jotenkin takapajuisia. Nämä naiset kaipaavat vapauttamista! Koska he eivät ilmeisesti vielä ole tajunneet, mikä heille olisi hyväksi.

Pointti on se, että on valhe uskoa, että kun naiset vapauttivat itsensä miesten orjuudesta tasa-arvon vapauteen, että he olisivat astuneet arvotyhjiöön. Jonkinlaiseen paratiisiin, jossa he olisivat vapautuneet kaikista epäoikeudenmukaisuuksista. Paikkaan, jossa vallitsee ainoastaan universaalit ihmisoikeudet.
  

Niin, naiset vapautettiin kyllä yhdestä orjuudesta, mutta huomaamattaan he astuivat uusien lakien alaisuuteen, työmarkkinoiden orjuuteen. "Vapauteen", jossa naisen arvo mitataan ainoastaan rahassa tai asemassa uratikapuilla.

Jos valitsemme vanhan orjuuden uuden sijaan, kun työstämme ei makseta mitään, kun hukkaamme tärkeitä vuosia hiekkalaatiokolla, olemme muka epäonnistuneita, tai kerrassaan tyhmiä. Sellaisia, jotka eivät ole vielä ymmärtäneet kuinka ihanaa tuo uusi ”vapaus” on.

Mutta onko vapautta, että arvoni naisena mitataan ainoastaan sen mukaan, mitä olen saavuttanut työelämässäni? Onko se oikeaa valinnanvapautta, että ainoa arvostettava valinta, on valita ura? Valita yksi orjuus, toisen sijaan?

Tarvitaan mielestäni uudenlaista feminismiä, joka ei vain matkisi miehiä, vaan oikeasti arvostaisi jokaisen naisen omaa arviointikykyä päättää, mikä on juuri hänelle hyvän ja tavoittelemisen arvoinen elämä. Eikä sellaista vanhanaikaista feminismiä, että yritetään muka viisaampina isosiskoina vakuuttaa toisin päättäneille, että he eivät vain vielä itse tiedä, mikä on heille hyväksi.

Niin, nämä yhteiskunnassa vallitsevat kuvat, ideaalit ja odotusarvot ovat usein hyvin piileviä ja tiedostamattomia. Kuka meistä oikeasti tiedostaa, minkä palapelin palaseksi yritämme kaikin voimin mukautua, tai kenen kunnioitusta ja arvostusta päätöksillämme haemme?
 

Tunsin aikoinani naisen, jolla oli hyvin vahvat, äskeisestä vahvasti poikkeavat mielikuvat hyvästä elämästä. Hän kertoi, että halusi elää, luoda omassa elämässään sellaisia kuvia kuin Rudolf Koivun tai Martta Wendelinin postikorteissa. Muu ei riittänyt.

Hänelle nämä kuvat ja tavoitteet olivat tietoisia. Hän halusi elää niin. Leipoi joka päivä kakun essu päällä, hankki viisi lasta, käytti ainoastaan mekkoja. Minua kiehtoi hänen johdonmukaisuutensa.

Mutta hänen elämänsä oli jatkuvaa suorittamista. Jatkuva riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunne seurasi häntä – koska elämä ei ole täydellistä kiiltokuvaelämää! 

Ongelma oli se, että hän eli ulkoisten standardien ja kaavojen mukaan. Hän oli valinnut itselleen jonkun toisen maalaaman kuvan, jota hän yritti toteuttaa. 
 

Tämä ystävä on ehkä ääriesimerkki, jonka tarinaa kuunnellessa moni pudistelee päätään. Mutta kuinka moni meistä on myös valinnut itselleen jonkun toisen maalaaman kuvan, jota yritämme toteuttaa?

 

Palataksemme loksahtamiseen: Mukavuuden tunne syntyy siitä, että meillä on sellainen olo, että täytämme jonkun ulkoisen muotin, jonkun odotusarvon, jonkun roolin. Että muut ajattelevat, että olemme menestyneet elämässämme. Että täytämme jonkun kuvan, kuten tämä nainen. 
 

Ongelma on se, että tällaisten ulkoisten ideaalikuvien mukaan eläminen toimii niin kauan, kun kaikki on hyvin. Kun elämä on siistiä. Kotirouvan rooli toimiin niin kauan, kun avioliitto on eheä. Uranaisen malli toimii niin kauan, kun hän on työkykyinen.

Mutta elämä ei ole aina siistiä. Se on epätäydellistä ja välillä tulee myrsky, joka sotkee kaiken. Yhtäkkiä mikään ei ole enää niin kuin ennen. Mikään ei ole ”niin kuin sen kuuluisi olla”. Kiiltokuvat lentelee pitkin pihaa, palapeli menee sekaisin. Ja sen palat hukkaan. 

Minun elämään tuli myrsky, kun mieheni kolme ja puoli vuotta sitten lähti.

Sitä ennen kaikki oli tuntunut olevan paikoillaan. Täytin muotin. Myrskyn pyyhittyä elämäni ylitse, jouduin pakosta kyseenalaistamaan roolejani uudestaan. Esimerkiksi: Pitääkö äidin olla pehmeä, leipoa korvapuusteja ollakseen hyvä äiti? Pitääkö kodin olla aina siisti? Vai voiko pyykkikasat sittenkin jättää lojumaan lattialle, laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä salille tai maratontreenille? 
 

Nämä ovat banaaleja esimerkkejä, mutta arki koostuu niistä. Ja elämä koostuu arjesta. 

Jouduin kyseenalaistamaan kaiken, koska se, miten olin elänyt, kaikki ne arvot, joihin olin uskonut, olivat johtaneet umpikujaan. Olin epäonnistunut. Oman mittapuuni mukaan. Jouduin kysymään itseltäni, olinko sittenkin investoinut vääriin asioihin?
 

Kukaan ei ollut pakottanut minua, filosofian maisteria, kotiäidiksi. Olin valinnut elämäni ja roolini itse. Eikä kukaan muu kuin minä itse ollut määritellyt tai rajannut tuota roolia. Vankilaksi. Vankilaksi, koska olin luonut itselleni todella jäykän ja ahtaan mielikuvan siitä, minkälainen hyvä äiti tai hyvä vaimo on. Jos en täyttänyt kakkia vaatimiani odotuksia, en ollut hyvä. 
 

Tarvittiin ero ja muutaman vuoden yksinhuoltajuus, että ymmärsin tämän. Olin ihan uupumiseen asti yrittänyt olla tietyn muotoinen pala sopiakseni palapeliin, jossa ei ollut joustovaraa. Kun en enää yksinhuoltajaäitinä sopinut tuohon palapeliin, koin olevani huono.

Nopeasti ymmärsin, etten voinut päivittäin ajatella epäonnistuvani. Oli alettava uskomaan siihen, että äitiyttä saattoi sittenkin olla monenlaista.

Aloin kysymään itseltäni, tykkäsinkö edes koko palapelistä? Oliko se edes oma palapelini, vaiko kenties jonkun toisen? Aloin miettiä, minkälaista palapeli halusin äitinä, perheenä rakentaa.

Minkälainen äiti haluan olla?

Huomasin mikä vapaus minulla olikaan!

Sain itse määritellä mikä on hyvä äiti. Tai minkälainen nainen haluan olla. Minkälainen vaimo en koskaan enää haluaisi olla. Sain miettiä vapaasti, mikä on mielestäni kaunis. Minun ei tarvinnut nähdä itseäni jonkun toisen silmien kautta. Ymmärsin, kuinka paljon omiin mielikuviini itsestäni vaikutti se, mitä luulin muiden, tai erityisesti mieheni ajatelleen minusta. 
 

Niin, tuohon muottiin en totisesti enää halunnut loksahtaa! 

En halunnut enää olla se puuttuva pala jonkun toisen palapelissä.

Halusin muokata palani muotoa - itse. Hiertää sitä rosoisissa reunoissa. Antaa vaikeuksien ja epämukavuuden raastaa. Koska tiesin, että minusta oli hioutumassa jotain uuttaa, jotain paljon parempaa ja vahvempaa.
 

Mutta se vaati sitä, että siedin kolme pitkää, vaikeaa yksinhuoltajuuden epämukavaa vuotta. Että siedin sitä tunnetta, etten loksahda. Etten kuulu, etten sovi. Sitä epävarmuuden tunnetta, etten kuulu mihinkään enkä kenellekään. 

Ja pelkoa siitä, ettei asiat enää koskaan loksahtaisi paikoilleen. Tai olisi ”niin kuin niiden kuuluisi olla”. Aloin epätoivoissani epäilemään, oliko sellaista edes olemassa. Loksahtamista. Kuulumisen tunnetta.

ON SITÄ!

Mutta olen oppinut, että se on hetkellistä. Olen luopunut lopullisuuden ajatuksesta. Että olisin koskaan lopullisesti juuri kohdallani. Elämässä tulee aina olemaan osa-alueita, jotka ovat jostain näkökulmasta katsottuna sijoiltaan. Koska elämä on jatkuvaa muutosta ja muuttumista. Koska olemme ihmisiä – keskeneräisiä ja epätäydellisiä. 
 

Siksi palapelin reunat tulevat aina hiertämään. Mutta onko se huono asia? Itse olen oppinut, että juuri tuossa hiertämisessä piilee suuri voimavara ja potentiaali. 
 

Koska vain sillä tavalla voimme kehittyä ja muuttua aina vain enemmän omanlaisiksemme - emme vain toteuttamaan jonkun toisen palapeliä. Muuttumaan sellaisiksi, joiksi meidät on luotu. Parhaaksi mahdolliseksi itseksemme. Sellaisiksi naisiksi, joina koemme olevamme loksahtaneet paikoillemme – omaan palapeliimme. Meille tarkoitettuun suurempaan suunnitelmaan.

------

Haastan sinut miettimään seuraavia  kysymyksiä:

-  - Minkä palapeli pala haluat olla?

-  - Minkälaista kuvaa toteutat?

-  - Kenen silmin näet itsesi? (Kenen äänen kuulet, kun puhut itsellesi?)

-  - Kenen tarinaa kerrot? (Oletko tarinasi sankari vai kenties sittenkin sivuroolissa?)