22.8.2016

Logiikan oppitunti

Viime viikkoina olen pelännyt kaikenlaista. Kasvaako vauva? Onko kaikki hyvin? Lähteekö tämäkin mies sitten, kun vauva on syntynyt?

Itseasiassa, jos mietin tarkemmin, olen pelännyt viime vuosina jokaisella askeleella. Siitä lähtien, kun asiat alkoivat mennä hyvin.

Sitä ennen ei pelottanut. Kun ei ollut mitään menetettävää. Pohjalla on aika seesteinen olo.

Ennen, silloin, kun kaikki oli vielä niin sanotusti hyvin, kun elin vielä ydinperheen vauvaputkea, en pelännyt silloinkaan. En suoraan sanottuna osannut pelätä.

Tuttavaperheen mies kävi kuulemma ilotalossa, toisen perheen isällä oli ollut rakastajatar jo vuosia, eräs ystäväni kertoi omista seikkailuistaan. Mutta ei meillä! Kyllä muilla, mutta olo oli sama, tuudittautunut kuin uutisia lukiessa: pahaa oli kyllä olemassa, mutta se ei koskettanut meitä.

Sitten paha osui kohdalle. Eräänä kauniina päivänä löysin kirjan, jonka etusivulla oli omistuskirjoitus toiselta naiselta. Se, mitä en osannut pelätä, oli järkyttänyt perheemme sijoiltaan.

Mutta siitä on kauan.

Elin muutaman vuoden myrskyssä. Sisuksiani poltti, hengitys ei kulkenut. Päin kasvoja piiskattu vesi tuntui neulan pistoksilta, välillä veitsen viilloilta. Mutta sitten asiat alkoivat hellittää. Tuuli laantui. Tuska loppui, kun elämääni astui uusi mies.

Vai loppuiko?

Kipu ja suru kyllä väistyivät kuin ukkosmyrsky, jonka jälkeen ilma on kristallinkirkas ja auringonsäteet ennennäkemättömän kauniita. Mutta tilalle astui uusi tuska: pelko. Pelko siitä, että tuuli kääntäisi suuntaansa ja puhaltaisi myrskypilvet takaisin.

Eilen sain ahaa-elämyksen: olen tyhmä!

Miten voi olla, että minä, jolle on käynyt näin hyvin, pelkää? Olenhan paras esimerkki siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Että kaikesta selviää. Että elämäni on nyt entistä siunatumpaa.

Jos ajattelen asiaa loogisesti, minun olisi pitänyt pelätä aikoinaan, kun kuulin ympäriltäni kauhutarinoita. Tai sillon, kun olin pohjalla. Enhän tiennyt silloin, että asiat kääntyvät näin hyväksi.

Jos järkeilen, että kun paskaa on kerran tullut niskaan, sitä on odotettavissa lisää, homma ei yksinkertaisesti pidä kohdallani paikkaansa! Se on ehkä oikein niiden kohdalla, jotka elävät edelleen surullisissa ja ahdistavissa avioliitoissa, joissa puolisot kilpailevat pettämisestä keskenään.

Mutta se ei pidä paikkaansa minun kohdallani! Pahan jälkeen päälleni satoi ja sataa edelleen niin paljon siunauksia, että olo on kerrassaan yltäkylläinen.

Ihmettelen itseäni ja jatkuvaa pelkoani. Minunhan pitäisi järkeillä loogisesti näin: Turpiin tuli ja kunnolla. Palasin taistelukentältä raajarikkona. Kaiken menettäneenä. Lyötynä naisena. Mutta sitten haavat parantuivat ja niiden alta paljastui kauniimpaa. Rikkinäisten raajojen tilalle kasvoi myrskynratsastajan siivet, ja vahvemmat, tukevasti maassa seisovat jalat, joita mikään maailman tuuli ei voi heitellä.

Loogisena ihmisenä odotan tulevaisuudeltani näin ollen hyvää.









18.8.2016

Kahdenlaista häpeää

Eilen kirjoitin häpeästä. Tänään huomaan, että kirjoitusta täytyy täydentää.

Olemassa on nimittäin kahdenlaista häpeää.

Ensimmmäinen on sitä häpeää, josta eilen kirjoitin. Häpeä, jolle ei ole järkiperäistä syytä.

Ollessani ala-asteella, häpesin peukaloitani. Ne olivat paksummat ja leveämmät kuin kenelläkään tuntemallani lapsella. Häpeä muuttui niin vallitsevaksi, että piilottelin peukaloita nyrkkieni sisälle, ettei kukaan olisi nähnyt niitä.

En puhunut peukaloista enkä häpeästäni kenellekään, koska sittenhän kyseessä oleva henkilö olisi tuijottanut peukaloitani. Ja sepä vasta kamalaa olisi ollut!

Pointti on se, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mitään negatiivista peukaloistani. Yhtäkkiä vain päätin, että ne ovat liian paksut ja aloin hävetä niitä.

Kutsun tämänlaista häpeää negatiiviseksi, koska siitä ei ole minkäänlaista hyötyä. Se kohdistuu omaan olemukseen ja olemiseen, omaan persoonaan ja minään.

Ainoa tapa päästä eroon tämänlaisesta häpeästä on tiedostaa tunne. Mutta ennen kaikkea täytyy ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan tunne, ei objektiivinen fakta.

Samalla tavalla kuin pelko, tämänlainen häpeä on vain sumunomainen tunne minun ja faktojen välissä. Tunne saattaa saada meidät valtaansa ja hallita meitä, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista järkeä. Se sumuttaa meitä ja saa faktat näyttämään täysin todellisuudesta poikkeavilta.

Ei minunkaan peukaloni lopulta niin kamalat ole.

Toinen häpeä, josta en eilen kirjoittanut, on mielestäni positiivista häpeää. Kutsun sitä positiiviseksi, koska sillä on potentiaalia.

Tämä häpeä kohdistuu johonkin tekoomme, asiaan, jonka olemme tehneet omasta tai muiden mielestä väärin.

Tällainen häpeän tunne on positiivista, koska se saa meidät sisäiseen liikkeeseen omantuntomme kautta. Kun häpeämme jotain, on seuraava luonnollinen askel yrittää korjata rikottu.

Tällaisessakin tilanteessa häpeä voi olla niin kovaa ja lamauttavaa, ettei ihminen yksinkertaisesti enää kykene korjaamiseen tarvittaviin askeliin.

Joskus jäljelle jää enää yksi vaihtoehto: pyytää anteeksi.

Mutta aina sekään ei vapauta häpeästä, koska häpeä ei ole ulkoa päin tulevaa syyllistämistä, vaan sisäinen tunne. Kun väärästä teosta alkanut häpeä alkaa muuttua kokonaisvaltaiseksi, se alkaa muuttua positiivisesta negatiiviseksi häpeäksi. Silloin se alkaa kohdistua ihmisen olemukseen, ei enää hänen tekoihinsa.

Silloin on pyydettävä, mutta myös annettava anteeksi myös itselleen.

Itselleen on opittava antamaan anteeksi - paha teko, mutta myös omat heikkoudet ja vajaavaisuudet. Tai liian paksut peukalot.

---
AA-liikkeessä on oivallinen rukous, joka sopii mielestäni päivittäiseksi mantraksi jokaiselle jotain häpeävälle:

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."



17.8.2016

Mitä muut ajattelevat?

En ole koskaan miettinyt kovinkaan paljoa, mitä muuta ajattelvat. Kun olin 14-vuotias, kuljin koulussa mummun vintiltä löytämissäni hippihousuissa ja villaisessa ponchossa. Olin mielestäni tosi cool. Muut olivat korkeintaan tyhmiä, koska eivät tajunneet sitä.

Ollessani 16-vuotias, ajoin pääni kaljuksi. Puin juhliin kansallispuvun maihareiden kanssa. Koin olevani moderni. Äitiä varmaan hävetti, kun mummot supisivat ja kauhistelivat, muttei sanonut minulle mitään. Hän ei kieltänyt.

Myöhemmin hän kertoi nähneensä painajaisia siitä, että olin sairastunut syöpään ja siksi menettänyt hiukseni.

Nyt äitinä ymmärrän äidin huolta. Ymmärrän iän myötä muiden reaktioita omaan käytökseeni. En ole ollut aina oikeassa. Enkä todellakaan aina cooli.

Mutta kun mietin nuorta, pelotonta, uhmakasta minua, en voi olla ihailematta rohkeuttani. Sitä hälläväliä-mentaliteettia, joka ei piitannut yhtään muiden mielipiteestä.

Nykyisin mietin liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Tai mitä luulen heidän ajattelevan.

Hyvin usein on käynyt niin, että olen hävennyt, luullut muiden paheksuvan tai ajattelevan pahaa, kun he tosiasiassa ovat ihailleet tai jopa toivoneet itselleen jotain, mitä minulla muka oli. Vaikken kokenut, että minulla olisi ollut mitään.

Häpesin jäädessäni yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa. Ajattelin, että tarinani on monelle niin käsittämätön (miten mies voi jättää vaimon ja niin pienet lapset?), että heidän on etsittävä syy minusta: Jotain vikaa tuossa naisessa on oltava. Eihän niin voi käydä kunnolliselle naiselle ja äidille!

Mutta niin vain kävi. Eikä kukaan, paitsi minä, etsinyt syytä minusta.

Kirjoittaessani uusperhekuvioistamme ja uudesta, sisälläni kasvavasta elämästä, mietin moneen kertaan, minkälaisia reaktioita odotan. Pelkäsin julkaista uutisia vauvasta, koska ajattelin, että ihmiset reagoisivat siihen laimeasti, jopa vältellen. Ehkä se olisi jotenkin noloa. (Ohhoh! Neljäs lapsi!) Tai epämukavaa, vaivaantunutta. (Kuinkas monen kanssa se nyt onkaan saanut niitä lapsia?)

Tämä nykyinen yhteen parsittu perheemme on kaikkea muuta kuin ydinperheen kiiltokuvaelämää.

Mutta pitääkö sitä havetä?

Vastaat varmasti puolestani: Ei tietenkään! Mutta häpeä ei ole järkiperäistä, kuten ei ole pelkokaan. Ihminen häpeää outoja asioita. Täysin syyttä.

En häpeä tietoisesti. Minulla ei ole mitään hävettävää. Mutta häpeällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko sille oikeaa syytä: Kaunis nainen saattaa hävetä nenäänsä, vaikkei nenässä ole objektiivisesti mitään vikaa.

Kävellessäni kasvavan mahani kanssa kaupunginosamme kaduilla, tavatessani puolituttuja kaupassa, hakiessani lapsia tarhasta tai koulusta, mietin usein, mitä toiset äidit ajattelevat. Mitä he voivat ajatella? Kun heidän viimeinen tieto perhe-elämästämme on se, että olen yksinhuoltaja. Jätetty nainen.

En ole yksin häpeäni kanssa. Suurin osa naisista häpeää elämässään jotain. Miettivät, mitä muut ajattelevat. Oli se sitten perheen raha-asiat, lasten käytös tai koulumenestys, päihteiden käyttö, miehen osallistuminen perheen arkeen, uusi kumppani, työ tai työttömyys, kotiäitiys, uraäitiys, sairaus, liian pienet tissit, liian isot, lihavuus, laihuus, sohvatyynyjen väärä väri. Lista on pitkä.

Ongelma on se, että pelkäämme turhaan: Muut eivät useinkaan ajattele yhtikäs mitään. He ovat liian keskittyneitä omaan elämäänsä. He ovat korkeintaan kiinnostuneita elämämme käänteistä, suruista ja iloista. Sillä tietoisuus muiden elämästä auttaa vähentämään omaa häpeää. Niin tai näin voi käydä kenelle vain. Ei vain minulle.

Lidl:in kassatäti kysyi muutama päivä sitten: "Onko mahdollista, ettet ole enää miehesi kanssa yhdessä?" Vastasin, että kyllä se on mahdollista. Että siitä on jo kolme vuotta, kun mies lähti. "Mutta teillähän on kolme lasta!" Vastasin myöntävästi. Sanoin, että elämä jatkuu.

"Sitä ei kyllä koskaan tiedä, mitä perheiden sisällä tapahtuu. Te näytitte niin täydelliseltä perheeltä. Mutta niin voi käydä näköjään kenelle vain." Sitten nainen upposi omiin ajatuksiinsa ja olin lukevinani hänen kasvoiltaan hämmennyksen sekaista helpotusta.


---
Täältä löydät uudessa postauksessani lisää ajatuksia häpeästä.

15.8.2016

Elämää

Energiani on vuotanut viime kuukausina muuhun kuin kirjoittamiseen: Uuteen elämään. Pieneen sisälläni kasvavaan ihmiseen. Neljänteen lapseeni.

On pelottavaa kirjoittaa niin hennosta, hiuksenhienosta asiasta kuin kuusisenttisestä ihmislapsesta. Sikiöstä, joka on juuri selvinnyt elämänsä kriittisimmistä viikoista. Siitä, kun elämä valikoi kovalla kädellä, kun vain vahvimmat, elämään tarkoitetut, selviävät.

Hän on ihme jo nyt. Ja olen tästä pienestä elämästä suunnattoman onnellinen!

Pitkään mietin, kirjoittaisinko vauvasta ollenkaan. Halusin suojella. Pelkäsin itse haavottautumista. Odottava äiti tasapainoilee jatkuvasti luottamuksen ja pelon välillä: Onko kaikki varmasti hyvin? Mitä, jos jotain käy? Ja sitten taas: Kyllä se siitä!

Huomaan, ettei kokemus auta tässä pätkääkään. Luottamus elämään on ilmeisesti aina uudelleen haaste. Joka ikinen kerta. Haaste, joka on vain otettava vastaan ja voitettava kerta toisensa jälkeen.

Huomaan senkin, ettei pelko vähene kokemuksen kautta. Pelko on epäloogista, ei järkiperäistä. Sillä ei ole mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen, jonka olosuhteet ovat täydelliset, saattaa pelätä menetystä enemmän kuin se, jolle menetys kuuluu kokemuksen kautta elämään.

Nuorena olin peloton. Ei ollut mitään menetettävää. Tai ehkä olin vain liian tyhmä pelätäkseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan omistaa, haalia, pantata itselleni asiaa, joka ei alunperinkään kuulu minulle: Elämä ei ole meidän. Ei omamme, eikä lastemme. Se ei ole hallinnassamme, meillä ei ole juurikaan valtaa siihen, mitä meille ja omaisillemme käy.

Haluamme varmuutta, vakautta, turvallisuutta, takuita. Mutta elämässä mikään ei ole taattua. Emme juurikaan voi muuta kuin reagoida iskuihin ja olla kiitollisia niistä kauniista asioista ja hetkistä, joita osaksemme saamme.

Toinen vaihtoehto on käpertyä peiton alle pimeään huoneeseen. Se, joka ei elä, ei menetä mitään.

Mutta se ei ole vaihtoehto.

Siksi päätin olla rohkea. Ottaa tämän haasteen kokonaan vastaan. Luottaa elämään. Siihen, että se kantaa, kävi miten kävi.

Päätin imeä elämän sisääni, viimeistä pisaraa myöten. Ja kirjoittaa tästä hurjasta matkasta.