Tunteiden sumussa

Olen tunteikas ihminen. Minusta on useampaan otteeseen sanottu täällä Saksassa, etten ole ollenkaan pohjoismaalainen viileä tyyppi. En kuulemma yhtään suomalainen. Voisin muka yhtä hyvin olla kotoisin Espanjasta. Mies sanoo, että tarjoan säännöllisesti räiskyvää viihdettä nimeltä telenovela. (Pah!)

Olen koko ikäni ollut tunteiden vietävänä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, koska ulos päin vaikutan rationaliselta järki-ihmiseltä. Sellaiselta, joka järkeilee parhaimmassa tapauksessa kaiken pilalle.

Vaikka olen järkevä, sytytyslankani on suorastaan tynkä.

Tämän luonteenpiirteen positiivinen kääntöpuoli on se, että innostun helposti. Kun moottori räjähtää päälle, se karjuu kuin Ferrari tunnelissa ja näkyy seuraavaksi horisontissa. Olen aikaansaava ja tehokas.

Mutta kuten Ferrari, käytän jatkuvaan pyrähtelyyni hyvin paljon energiaa. Väsähdän nopeasti ja rauhoitun. Tyynnyn ja hidastan. Annan periksi ja kadun. Toisinaan hitaammin liikkeelle lähtevä panssarivaunumieheni saa minut kiinni. Mutta vyöryy lopulta ohi kuin tsunami: Se mikä on kerran lähtenyt liikkeelle, ei hevillä pysähdy!

Tämä näkyy lastenkasvatuksessa erittäin selkeästi: Minä suutun, huudan ja räyhään. Sitten rauhoitun, kadun, pyydän anteeksi ja sovittelen. Joskus menen heikoimpina hetkinä niinkin pitkälle, että annan periksi.

Mies on ihmetellyt, mitä järkeä myrskyllä on, jos sillä ei ole seurauksia. Hän nimittää käytöstäni harhautustanssiksi: hosun ja huidon kyllä kauheasti, mutta sitten istuudun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsuu sitä energian tuhlaukseksi.

Ihmisillä on erilaisia tempperamentteja. Mutta olemmeko tosiaan tehty vain tunteista, vai olemmeko kenties sittenkin ihmisiä, jotka tuntevat? Hallitsevatko tunteet meitä, vai voisimmeko sittenkin hallita tunteita?

Tunteet ovat parhaimmillaan elämän mauste. Etenkin kivoista tunteista on mukava nauttia. Mutta miten on ikävien tunteiden laita? Ne ovat kiusallisia ja syövyttäviä. Miltä tuntuu, kun pitää elää vihan tunteiden kanssa? Tai kateuden, katumuksen ja syyllisyyden? Miltä tuntuu, kun pitää oppia antamaan väärintekijälle anteeksi? Pysyä kasvatuksessa kovana, nähdä tunteiden tuolle puolelle?

Niin, nähdä tunteiden tuolle puolen. Sinne tumman pilven taakse, kohti aurinkoa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka helposti annan heitellä ja manipuloida itseäni sen mukaan, mikä kuukautiskierron vaihe, verensokerin taso tai vatsantoiminnan tilanne juuri nyt on. Ja vaikka kyse ei olisikaan fyysisistä vaikutteista, ihmettelen kovasti, kuinka paljon annan tunteiden viedä.

Miksi annan pojan kasvavan desibelimäärän mennä ihon alle, kun se on ilmiselvästi tietoinen keino manipuloida äitiä? Miksi annan tytön loukkaantuneen mykkäkoulun vaikuttaa toimintaani? Tai miksi annan pelon saada itsestäni otteen? Jospa muistaisin, että se on tunne, varoittava kylläkin. Mutta tunne, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: Pelolla ei ole mitään enteilevää voimaa. Vaikka kuinka pelkäisin lentää, pelko ei kerro yhtikäs mitään lennon turvallisuudesta.

Tai jos pelkään, että pilaan uuden suhteeni, koska entinenkin kariutui. Mitä järkeä? Luultavimmin uusi suhde ei kariudu. Tai korkeintaan, koska pelkäsin, mustamaalasin kaiken etukäteen enkä osannut iloita elämästäni. Pelko ja tunne olisi siten korkeintaan itseään toteuttava profetia: Uskoin pahaan ja siksi pilasin hyvän.

Olisi syytä miettiä, kuinka paljon voimme ylipäätään luottaa tunteisiin. Jos tunne on kuin taivaalla leijaileva pilvenhattara, välillä valkoinen ja höyhenmäinen ja toisinaan uhkaava, painostava ukkospilvi, olisi hyvä keskittyä siihen, mitä sen takana on. Oli pilvi minkälainen vain, se on aina ohikiitävä. Hetkellinen. Todellisuutta peittävä.

Moni kuuntelee "sydämen ääntä" ja toteaa liian myöhään, että se onkin kuiskinut valheita, vienyt eksyksiin. Joskus kyse on pelkästä himosta (sekin fyysistä), joka antaa sydämmen poukkoilla sinne tänne. Kuiskia kaikenlaisia päättömiä ohjeita ja suuntaviittoja, kunnes elämä on sekaisin ja monta ihmistä hajalla.

Niin, mitä se rakkaus sitten on? Eikö sekin ole tunne?

Itse olen sitä mieltä, ettei se ole.

Rakastuminen ehkä on. Mutta rakkaus on aktiivista tekemsitä. Rakkaus on tietoinen, vahva päätös. Se on sitoutumista rakastamaan.

Rakkaus on sitoutumista näkemään tunteiden tuolle puolen. Kykyä nähdä pilvien reunoissa kultaa ja hopeaa. Uskoa niiden takana odottaviin totuuksiin. Tahtoa nähdä toisen ja omien ohikiitävien tunteiden taakse. Luottamusta ja uskoa silloinkin, kun sumu peittää tien. Ymmärrystä, ettei kaikki ole sitä, miltä se näyttää - tai tuntuu. Vaan, että olemassa on horjumattomia totuuksia.

Hame, joka sopii

Tänään inspiroiduin pitkästä aikaa kirjoittamaan luettuani Miia Metson Liian paksu bikineihin? -nimisen blogipostauksen. Olen sulatellut viime viikkoina samaa aihetta hieman eri näkökulmasta.

Olen ollut poissa linjoilta lähinnä, koska olen huhkinut hiki hatussa salilla tai lenkkipolulla melkein joka päivä. Syy: Muutama viikko sitten kokeilin erästä vanhaa, kaapista löytämääni hametta. Järkytyksekseni se mahtui, ei pudonnut päältä!

Jep, hameen olisi kuulunut tippua lanteilta, kuten se on kiltisti tehnyt viime vuosien aikana. Käytin kyseistä hametta raskauksien välisinä aikoina. Siis silloin, kun lapsia tupsahti perheeseemme joka toinen vuosi.

Hame sopi silloin, kun olin laihdutanut suurimman osan raskauskiloista (laihdutin laskemalla pisteitä Weight Watchersin listojen mukaan kolme kertaa -20 kg). Tuolloin olin aivan tyytyväinen kehooni. Olin ylpeä, että kyseinen hame sopi päälleni.

Nyt itkin.

Olen viime kuukausien aikana harrastanut enemmän painonnostoa kuin juoksua. Ja olen syönyt. Jep, olen voinut niin hitsin hyvin, että olen ensi kertaa moneen vuoteen syönyt aivan normaalisti. Seurauksena olen lihonnut. Moni on sanonut näyttäväni "terveeltä", "kauniilta", "nuorentuneelta". Kuulin rivien välistä ainoastaan viestin: "Olet lihonnut!"

Olen ilmeisesti masokisti: Huomattuani, että hame sopii, kidutin itseäni pitämällä sitä kokonaisen päivän. Se tuntui pahalta. Sen kuuluikin tuntua. Kipu oli ilmeisesti välttämätöntä. Ilman kipua ei tapahtuisi muutosta, ajattelin.

Vihasin itseäni. Miten olin saattanut päästää itseni taas tähän kuntoon! Olin läski, sellainen inhottava. Nainen, joka jätetään.

Bingo! Siinä se oli. Se itsevihani todellinen syy.

Yhtäkkiä, siinä tomaatteja leikatsessani laskin veitsen kädestäni, kuten silloin aikoinaan, silloin kun salaattia leikatessani ja mitään aavistamatta kävelin miehen työlaukulle, työnsin käden sen sisään ja vedin sieltä kirjan: Bernhard Schlinkin novelleja rakkaudesta. Avasin kannen ja luin käsin kirjoitetun omistuskirjoituksen.

Sitten en muista mitään.

Silloin minulla oli varmasti päälläni juuri tämä inhottava hame. Hame, joka symbolisoi hajonnutta perhettä, pehmeän äitiroolin ylipainottamista, kotihengetärtä. Yök.

Hame, joka nyt taas sopi päälleni.

Mietin, että jos hame sopi taas päälleni, jätettäisiinkö minut uudelleen? Olinko taas muuttumassa kotihengettäreksi? Happi alkoi loppua. Ajatus kiristi kaulaa. Enhän voinut rakastaa, saati edes hyväksyä itseäni sellaisena kuin olin ollut tuolloin, kun en enää kelvannut.

Siinä tomaatteja leikatessani ymmärsin, miksi en ollut syönyt viime vuosina, kun olin voinut huonosti. En ollut muka ansainnut ruokaa. En ollut ansainnut syödä. Vihasin itseäni. Halusin laihduttaa itsestäni kaiken sen pahan, kaikki ne virheet pois. Halusin laihduttaa hylätyn naisen olemattomaksi.

Mutta tässä vielä olin.

Illalla hame oli edelleen päälläni, kun mies tuli kotiin. Kerroin hänelle itkien hameesta ja siitä syntyneestä ahdistuksesta. Häntä nauratti: "Hame sopii sinulle erinomaisesti! Näytät kauniilta!"

Olihan se lopulta aika hassua, mitä kepposia mieleni oli viime vuosina tehnyt. Nyt vasta siinä miehen sylissä sen ymmärsin!

Syömishäiriöt syntyvät ilmeisen usein itsevihasta ja riittämättömyydentunteesta. Siitä ajatuksesta, ettei kelpaa.

Oudointa on se, että kun en enää kelvanut silloiselle miehelleni, toistin hänen käyttäytymistään ja hylkäsin itseni. Niin, minäkin hylkäsin itseni ollessani heikoimmillani. Julistin vihaa jokaista vatsamakkaraa ja selluliittimyhkyrää kohtaan. Vannoin, että puhdistan itseni joka ikisestä.

Kun oikeasti olisi pitänyt sanoa, että haistapa ketut! Olla ylpeä jokaisesta solusta, naisesta joka oli synnyttänyt kolme tervettä lasta, juossut yksinhuoltajana maratonin ja selvinnyt.

Käynyt helvetissä ja palannut ehjin nahoin elämään.