Kipu

Kipu. Fyysinen kipu, sellainen kuumeinen raajojen särky. Painava kivi rinnalla. Ihan niin kuin seisoisi kahden lohkareen välissä, eikä rintakehää saisi venytettyä tarpeeksi auki. Tuntuu kuin happi loppuisi. Käveleminen on lähes mahdotonta, otan askeleen kerrallaan. Keskityn jokaiseen liikkeeseen: Nosta käsi, ota maitopurkki hyllystä, laita se kärryihin. Askel, toinen, kolmas...

Olen juuri nähnyt tuolloisen mieheni rakastajattaren kaupassa. Vaunuissa oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Lasteni sisarpuoli.

Kirjoittaessani tätä vaivaannun. Tulee epämukava olo. Olenhan antanut anteeksi. Ja tarina on monimutkainen. Hankala. Ajattelen, mitä lukijat ajattelevat. Kaipaanko sääliä, ymmärrystä, ihailua, että selvisin?

Vaikeista asioista on vaikea puhua. Vaikeiden tunteiden äärellä vaivaantuu. Etenkin, jos itse ei ole vielä koskaan ollut tuonelan virran rannalla. Siellä, missä kaikki on menetetty ja jäljellä on enää alaston elämä.

Kirjoittaessani tuolloin tuntemastani kivusta tulee epämukava olo. Nytkin, vielä monen vuoden jälkeen ja turvalliselta etäisyydeltä. On helpompaa kirjoittaa kivoista asioista, siitä, miten on selvinnyt. Miten elämä on nyt hyvin.

Olin monta kertaa kuullut siitä, kuinka tosiystävät kristallisoituvat silloin, kun elämässä on vaikeaa. Niin kävi. Suuri osa ympärilläni olevista läheisiksi uskomistani ihmisistä otti monta askelta taaksepäin. Samalla ihmettelin niitä uusia ystäviä, jotka astuivat täysin yllättäen jostain taka-alalta eteeni, kohtaamaan minut - ja kivun.

En syytä ketään. Itse olisin ennen toiminut samoin. En olisi osannut sanoa kipuilevalle itselleni mitään tuossa tilanteessa. Olisin tuntenut itseni epämukavaksi. Pelännyt sanovani jotain, joka tuo pahoja muistoja mieleen. Loukkaa. Astuvani joka puolella vaaniviin sudenkuoppiin. Olisin jättänyt soittamatta, pakoillut, vältellyt seuraani.

Mutta opin, ettei surusta sekaisin oleva ihminen kaipaa oikeita sanoja, vaan ihan mitä sanoja vain. Vaikka vain tervehdyksen. Sen, että hänet huomataan.

On aivan yhdentekevää, onko itse kokenut samaa. Onko kyse omasta tai omaisen sairaudesta, masennuksesta, erosta, petoksesta, häpeästä, potkuista, lapsen kuolemasta, itsemurhasta, väkivallasta... Murtunut ihminen ei kaipaa niitä oikeita sanoja, vaan jonkun, joka välittää ja jaksaa olla edes hetken vierellä. Vaikka vain virtuaalisesti. Ja vaikka vain ihan hiljaa.

---

Tänään haluan rohkaista olemaan läsnä sellaiselle, jonka tilanne vaivaannuttaa. Soita, kirjoita muutama lause, anna kukkia, keitä kahvit, soita ovikelloa ja sano, että teit likaa pitsaa, kelpaisiko? Katso silmiin, kosketa, huomaa. Sano, että olet pahoillasi.

Siitä tulee olo, ettei ole yksin. Pieni valonpilkahdus pimeässä.

Akseli Gallen-Kallela, Tuonlen virran rannalla, 1903

Täydellistä

Äiti naulasi taulua seinälle: Sentti vasemmalle, puolisenttiä oikealle, milli vasemmalle... Poika seurasi touhua sivusta, piti vasaraa ja välillä taulua äidin koputellessa uutta naulaa seinään. Välillä äiti kapusi tikapuilta alas, käveli huoneen toiseen laitaan, kallisti päätään sivulta sivulle, siristi silmiään, päästeli tuhahduksia ja murahduksia, kunnes lopulta, pojan mielestä kokonaisen ikuisuuden jälkeen, äiti oli vihdoinkin tyytyväinen.

"Äiti, miksi naisilla pitää aina kaiken olla täydellistä? Ei mulla vaan tartte olla", kahdeksavuotias poika sanoi.

Se kolahti.

Niin miksi? Kai oli ilmiselvää, etteivät taulut voineet olla seinällä vinossa tai epäsymmertiassa muiden taulujen kanssa. Se olisi häirinnyt joka kerta, kun sen olisi nähnyt. Samalla tavalla, kuin sohvan tyynyjen järjestys ärsyttää, kun lapset ovat peuhanneet siinä koko illan.

Kun kylään tulee vieraita, täytyy olla tarjolla sitä ja tätä. Lapset häädetään muualle tieltä häiritsemästä. Äidillä on tärkeämpää puuhaa. Kodin tulee olla kiiltävä pinnalta, vaikka kaapit pursuisivatkin sotkuisia salaisuuksiaan.

Ennen olin vielä kamalampi, vieläkin täydellisyydenhakuisempi. Silloin ammoisina aikoina, kun elimme vielä ydinperheen idylliä. Silloin olin kotiäiti, painoin villasella, leivoin pullaa, järjestin kässäpiiriä tuttavaperheiden rouville.

Imetin lapseni, tietenkin imetin ja vielä kauan. Vaikka nännit olivat verillä, kun maitoa ei vain tullut. Kuukausi toisensa perään imetin, vaikkei se millään tuntunut riittävän. Kun niin vain kuului tehdä. Eikä kukaan ollut sanonut, ettei ole ollenkaan istestään selvää, että maito riittää. Uskoin, että kyse oli omasta vääränlaisesta imetystyylistäni. Vika oli siis minussa.

Ja minä yritin riittää.

Imetin silloinkin, väkisin, kun mies alkoi viettää öitään muualla. En edes huomannut, kun tärkeintä elämässä oli maito. Maito. Täydellinen maito.

Missään edellämainituista asioista ei ole itsessään vikaa. Kyse oli väärästä asenteesta. Siitä, että jonkun asian pitäisi ylipäätään olla täydellistä. Jostain ulkoisesta syystä. Toki elämässä on itselleen niin tärkeitä asioita, joista täytyy pitää kiinni silloinkin, kun on vaikeeta.

Mutta olisi syytä punnita, onko se niin justiinsa.

Kun muka täydellinen perheidyllimme kaatui, aloin kantapään kautta näkemään niitä asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Niitä oli aika vähän, kun päältä karsittiin kaikki turha, kaikki lumo, kiilto ja koukero. Jäljelle jäi perhe, yhteinen aika. Rakkaus. Huolenpito. Läsnäolo.

Niissäkään en vielä aina onnistu. Ja päälle on ajan myötä, nyt kun asiat ovat jälleen hyvin, kertynyt taas kerran kaikenlaista lisuketta. Minkä muka pitää taas olla niin täydellistä.

Tämän olen kuitenkin oppinut:

Ennen yritin muuttaa miestä tekemään asioita oman standardini mukaisesti. Standardin, joka oli muka täydellinen. Kunnes ymmärsin, että voinkin oppia häneltä. Sohvalle voi mennä kesken kaiken vaikka päikkäreille.

Seuratessani miehen tapaa toimia, aloin tunnistaa olennaisen. Asiat ovat ehkä vähän enemmän rempallaan, taulut eivät ole millilleen symmetriassa, eikä muukaan niin justiinsa. Mutta homma pelaa ja tärkeät asiat menevät kumman tehokkaasti edelle. Voin lähteä lenkille, vaikka kotona onkin sotku.

Ja moni asia on ulkopuolisen mielestä aivan yhtä täydellistä (tai epätäydellistä) kuin ennenkin, vaikkei sen eteen ollakaan kiroiltu, vuodatettu hikeä ja kyyneleitä tai paiskottu stressaantuneena ovia.

Tai ehkä asia onkin näin juuri sen takia.

Pintaa syvemmälle

Pellavapäiset, nelivuotiaat kaksostytöt ihanissa mekoissaan. Vaatteet aina sävy sävyyn. Hopeiset pikku kengät ja sopiva käsilaukku.

Oma jääräpäinen tyttäreni pukee aamuisin päällensä kaapin kauheimmat pinkit Hello Kitty-vaatteet. (En tiedä miten ne ovat sinne joutuneet! Enkä tiedä, miten siitä kaapin sekasorrosta voi aina löytää juuri ne kauheimmat vaatteet.)

En jaksa kuunnella tytön huutoa ja myönnyn.

Olen myöntynyt jo monen monta vuotta. Olen oppinut löysäämään niissä asioissa, missä voi. Oli aikoja, kun olin onnellinen, että sain hoidettua lasten perushygienian ja laitettua ruuan pöytään. Sen enempään eivät voimat silloin riittäneet. Kun piti jotenkin jaksaa myös hengittää.

Tuolloin en jaksanut ajatella pätkääkään sitä, millaisissa vaatteissa lapseni menivät tarhaan. En jaksanut pitää minkäänlaista kulissia yllä. Meidän perhe oli ulkoa sitä, mitä se oli sisältä: rikkinäinen, likainen sotku. En jaksanut välittää saksalaisäitien nenännyrpisyksistä. Tai katseista, jotka murtunut itsetuntoni kuvitteli nyrpistyksiksi.

Nyt voin itse hyvin. Mutta jotkut asiat kolahtavat edelleen.

Kaksosten äiti hakee lapset hoidosta aina varhain. Tunnen pistoksen sydämessä: Itse teen liikaa töitä. Omat lapseni ovat liikaa hoidossa, ajattelen.

Tyttäreni sai kutsun kylään kaksosille. Oikean askarrellun kutsukortin, jossa oli kimalletta, kiiltokuvia, hilettä ja huolellisesti leikattuja erivärisiä kukkia. Kuvittelin mielessäni, kuinka kaksostyttöjen äiti istuu kaiket iltapäivät tyttäriensä kanssa askartelemassa auringon täyttämässä siistissä huoneessa, keittiöstä leijailevassa huumaavaassa cup cakesien tuoksussa. (Tyttäreni toi kauniisti koristeltuja, vaaleanpunaisia leivonnaisia kotiin kylästä).

Mielessäni kuvittelin perheidyllin, jossa lasten isä osallistui tyttärien hoitoon, näinhän häntä aina välillä lastensa kanssa. Ajattelin, että äidillä oli aikaa askarrella, koska isä teki enemmän töitä niin, että äiti sai olla kotona.

Todellisuus on toisenlainen.

Eilen kaksosten äiti kertoi minulle, että lasten isä oli jättänyt hänet silloin, kun tämä sai tietää vaimonsa olevan raskaana. Äiti oli kokenut kaksosraskauden ja kaksinkertaisen vauvavuoden yksinhuoltajana, kipuilevana ja surusta sekaisin. Perhe oli kaukana, eikä hänellä ollut juurikaan tukiverkostoa. Lasten isä kävi katsomassa tyttäriään kerran kuukaudessa, jos hyvin sattui.

Äiti uskaltautui kertomaan minulle tarinansa, koska tiesi perheemme rikinäisestä historiasta. Tiesi, etten tuomitse. Enkä nyrpistä nenääni, jos kuoren alla onkin sotku. Äiti tarvitsi apua. Ja kertoi vihdoin uskaltavansa pyytää sitä. Hän tarvitsi lapsilleen hoitajan, kun edessä olisi yövuoro.

Tällaisina hetkinä olen suunnattoman kiitollinen rosoisesta elämästämme, kaappien sotkuista, poikien villeydestä, tytön jääräpäisyydestä, jopa Hello Kitty-vaatteista. Siitä, että kunnon perheet karttavat huonoa vaikutustamme, kun taas jollekin toiselle saamme olla joskus se toivon pilkahdus, oljenkorsi, johon uskaltaa tarttua myrskyssä.

Minä en...

Ystäväni, amerikkalainen PR-firman perustaja, kirjoitti täällä hyvän kirjoituksen sanasta "don't". Siinä hän kertoo liikakiloista eroon pääsemisestä ja siitä, mikä yhteys dieetillä on bisneksen kanssa. Yhteinen tekijä on itsekuri. Don't. Älä.

Ongelma: Suomalainen "älä" kuulostaa ulkoiselta kiellolta. Joltain, jota vastaan olisi kiva osoittaa mieltään, panna vastaan. "Ai, kiellät multa jotain? Multapas ei kielletä mitään!" Jos olisin sarjakuva, ahmisin seuraavassa kuvassa suklaalevyn. Kun multa ei kerran mitään kielletä!

En tiedä, toimiiko muiden sisäinen dialogi samalla tavalla kuin omani. Mutta ulkoa päin tulevat kiellot eivät minun kohdallani yleensä johda menestykseen.

Sama pätee, jos yritän jotain kovasti, mutta muotoilen asian näin: "En voi syödä suklaata, koska olen dieetillä." Tai "En voi huutaa lapsilleni, koska se on kamalaa." Tai "En voi nalkuttaa miehelle, koska se on inhottavaa."

Näin muotoiltu kieltäytyminen jättää liikaa vaihtoehtoja. Periaatteessa näin muotoiltu lause tarkoittaa: "Haluaisin nalkuttaa, mutta kun en nyt millään voi." Oikeesti haluaisin, mutta en saa.

Tällainen itsensä ohjeistamien johtaa yleensä siihen, että ovela mieleni tulkitsee päätökseni yhtenä vaihtoehtona monesta. Vaihtoehtona, jota voi noudattaa, tai sitten ei. Jos siis tulee joku parempi tarjous. Tai kiusaus.

"Don't" ei tässä yhteydessä tarkoita toiselle lausuttua kieltoa, vaan itsensä ohjeistamista. Enemmänkin "I don't". "Minä en".

Minä en syö suklaata.
Minä en myöhästy tapaamisesta.
Minä en jätä lenkkiä väliin.
Minä en anna muiden käyttää itseäni hyväkseen.
Minä en nalkuta.
Minä en enää vihaa itseäni.
Minä en leiki marttyyriä.
Minä en karju lapsille.
Minä en kiertele, vaan sanon, mitä haluan.

Kun muotoilen itse päätetyn tavoitteen näin, olen tekijä. En aseta isteäni jonkin yliminän uhriksi ja objektiksi, jonka tyrannimaisten käskyjen alta yritän livistää, minkä kerkeän.

Päätän itse. Mietin, mikä on minulle tärkeää ja toimin sen mukaisesti. Kieltäydyn itsepäätetysti jostain, joka ei auta, vaan haittaa tavotteitani. Pidän kiinni itse itselleni asettamistani arvoista ja sopimuksista.

Sama mikä pätee lapsiin, pätee ilmeisesti myös sisäiseen vintiööni. Eli, kun haluat jotain tapahtuvan, älä muotoile kysymystä: "Voisitko lopettaa pleikkarin pelaamisen?", "Menisitkö nukkumaan?", "Lähtisitkö lenkille?" - ÖÖÖ, en!

Ainakin minun kohdallani homma toimiin juuri näin. Kun itse päätän jotain, kun itse arvostan ja oikeasti haluan jotain, silloin sopimus pitää - myös itseni kanssa. Huomaan, että kun vaihtoehtoja ei itselleen anna, silloin siitä ei myöskään lipsuta.

Perämies

Olen aina ollut yksintaistelija, kommandosotilas, yksinäinen susi. Kuulostaa vähän dramaattiselta, myönnän. Mutta se on totta: luotan lähinnä itseeni. Kierrän mutkan kautta, ryömin taitavasti kaikkien esteiden ohi varmistaakseni itse, että homma oikeasti toimii. Vaikka muutkin osaavat, teen hommat yleensä paremmin yksin ja ilman heitä. 

En ollut ymmärtänyt, että olen tällainen, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Siihen asti kuvittelin olevani tiimipelaaja. Sellainen amerikkalaisista elokuvista tuttu, sosiaalinen high five-tyyppi. Ymmärtäväinen, ystävällinen, luottavainen.

Jep, luottavainen. Olen ehkä yhtä luottavainen kuin diktaattori. Apua, siinä seuraava avainsana!

Yksintaistelija on positiivinen ilmaus kontrollifriikille. Sellaiselle, joka haluaa hallita kaikkia ja kaikkea, eikä yksinkertaisesti luota toisen päätös- ja arviointikykyyn, saati taitoihin.

Entisessä suhteessani minulle annettiin tilaa olla huomaamattani dominoiva. Tein melkein kaikki päätökset. Ahmin kaiken vastuun. Lasten syntyessä minusta tuli kotiäiti, kotihengetär - kotihirviö! Sellainen kamala yksinvaltias, joka päätti kaiken lapsiin ja kotiin liittyvän.

Olin kuin saagojen tulta sinkoava lohikäärme, joka vartioi aarrettaan jossain vuorenuumenissa. Lohikäärme oli kyllä vahva ja voittamaton, mutta sen kirous oli yksinnäisyys: sinne se jäi aarteineen, vuorenuumeniin. Yksin.

Yksintaistelijamentaliteettini taustalla on varmasti luonteeni. Olen tällainen. Otan mielelläni vastuuta. Olen vahva, dominoiva. Haluan hallita, ottaa ohjat käsiini. Haluan tuoloksia. En luota siihen, että asiat voisivat oikeasti järjestyä, onnistua, tapahtua ajallaan, jos en itse kanna niistä koko vastuuta.

Mielenkiintoista on, kuinka omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin törmää eri tavalla eri ihmissuhteissa. Rakkaussuhde ja etenkin aviolitto on suhteista se kaikista intiimein. Se, jossa omaa isteään ei voi väistää, koska väistämiselle ei ole tilaa. Toinen on aina peilinä vastassa.

Avioliitossa oppii eniten itsestään. Mutta eri ihmisen kanssa törmää eri asioihin.

Vasta nyt, yhtä dominoivan miehen kanssa, olen oppinut löysäämään ohjaksia. Päästänyt miehen välillä rattiin. Olen opetellut olemaan perämies, en aina kapteeni. Laittamaan silmät kiinni ja luottamaan siihen, että toinen ohjaa perille. Ja vielä ajoissa. Ja jos ei, että on joku toinen, joka kantaa vastuun erehdyksestä.

Koen ihmeellisen rauhoittavana istua pelkääjän paikalla. Opetella luottamaan toiseen ihmiseen.