26.4.2016

Itse itseni rakoon miellän

Eilisen kirjoituksen jälkeen jäin miettimään väliinputooja-käsitettä. Ajatusta siitä, että nainen putoaa helposti omien ja muiden odotusten väliin. Jonnekin epämääräiseen riittämättömyyden välimaastoon, jossa hän ei ole kunnolla mitään.

Tulin siihen tulokseen, että nainen saattaa kyllä hyvin kokea olevansa väliinputooja. Koska naisen elämä on monipuolista, täyttä ja vajaata ja sitä vielä yhtä aikaa. Kysymys, joka jäi soimaan päähän oli, että tippuuko nainen oikeasti jonnekin toivottomaan riittämättömyyden välimaastoon vai kokeeko hän vain itse elämänsä rajoitettuna? Rajoittaako nainen itse itseään?

Jos jotain olen viime vuosina ja yksinhuoltajana oppinut, niin sen, että itse luon omat rajoitteeni. Itse itseni rakoon miellän. Ihmiselämässä on aina rajoittavia tekijöitä, mutta esteeksi ne muuttuvat vasta, kun annan niiden määritellä minut.

Uskon, että syy naisen jatkuvaan riittämättömyydentunteeseen on liian korkeissa odotuksissa. Nykynainen haluaa olla täydellinen kaikessa. Jos hän ei sitä ole, hän on muka epäonnistunut. Rutistunut jonnekin odotusten mannerlaattojen väliin, kuten eilen kirjoitin.

Ongelma lienee naisen huonossa itsetunnossa. Sen sijaan, että syytä rajoitteisiin ja niiden ratkaisuun etsittäisiin naisen omasta elämästä, syytellään muita. Muita on helpompi osoitella. Silloin ei tarvitse kohdata omia vajaavaisuuksia. Sitä, ettei elämä ole täydellistä. Enkä minä.

Tässä logiikka: Jos nainen ei ole tarpeeksi hyvä äiti, syynä ovat varmasti talaoudelliset pakotteet, kiireinen työelämä ja siitä johtuva ajanpuute. Tai työnantaja ei ole tarpeeksi perheystävällinen. Tai sitten syynä ovat liian tiukat moraaliset puitteet sille, mikä on hyvä äiti. Tai vanhanaikainen naiskuva. Se äklö antikvoitunut pullanhajukin leijuu vielä joka puolella.

Jos nainen ei menesty työssään, syynä on biologia, tuo ikuinen kahle, joka estää naisia olemasta tehokkaita työmarkkinoilla. Niin, tai miehet, koska he odottavat, että naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia, maksavat naisille vähemmän palkkaa, rakentavat näkymättömiä lasikattoja ja auttavat toisia miehiä uratikkailla potkien samalla naisia alas.

Mutta onko se näin? Vai onko tähän tarinaan vain helpompi ja kivempi uskoa?

On paljon syitä sille, miksi naisen halutaan kokea riittämättömyyttä. Epävarmuuksilla tienataan miljoonia esimerkiksi kauneusteollisuudessa. Tämä toimii vain, koska naiset uskovat niihin ihanteisiin ja mielikuviin, niihin tarinoihin, joita heille kerrotaan.

En ole huonompi nainen, kuin muutkaan. Enkä totisesti ole huonompi mies vain, koska olen nainen. Vertailu on muiden asettaminen rajoitusten hyväksymistä.

Mitä kävisi, jos nainen ei enää uskoisikaan muiden hänelle asettamiin rajoitteisiin? Ei kapuaisi samoja vanhoja tikapuita, vaan loisi omansa? Silloin ei tarvitsisi kokea riittämättömyyden tunnetta siitä, ettei muiden sanoittamaa ihannetilaa ehkä saavutakaan. Mitä, jos osaisikin määritellä itselleen sopivamman tavoitteen?

Jos ei tarvitsisikaan tasapaioilla muiden laatoilla. Muiden unelmilla. Vaan voisi luodan itse itselleen uuden tulivuoren, saaren tai maan, joka syntysi sieltä vanhojen ihanteiden, mielikuvien ja mannerlaattojen välistä?


25.4.2016

Siellä missä hiertää

Nainen on väliinputoaja. Olen maistellut tätä lausetta tänään koko päivän. Itseasiassa olen mutustellut asiaa jo monta vuotta, luultavimmin siitä lähtien, kun sain lapsia ja alkoi tuntua siltä, että roolien mannerlaatat alkoivat liikkua allani: En enää voinut seistä tukevasti uranaisen lohkareella, kun toinen jalka oli jo äitilaatalla. Mitä enemmän lapsia syntyi, sitä kauemmaksi laatat tuntuivat liukuvan toisistaan. Lopulta, kun spagaatti oli lähes täydellinen, tarvittiin enää yksinhuoltajuuden tuulenpuuska tönäisemään minut lohkareiden väliin: Yhtäkkiä oli oltava kaikkea yhtäaikaa, eikä mitään kunnolla.

Naisen kerrotaan olevan tasapainoilija. Taitava monitoimikone, joka osaa parhaimmillaan tehdä ja olla kaikkea yhtäaikaa. Supernainen, joka ei koskaan horjahda, eikä varsinkaan kaadu. Saati sitten tipahda olemattomiin, jonnekin roolien väliseen rakoon, laattojen hierrettäväksi. Mutta siellä minä nyt olin. Olin kaikkea ja samalla en mitään.

Taistelin kauan väliinputoaja-ajatusta vastaan, koska siinä on uhrimentaliteetin imelä maku. En hyväksy ajatusta siitä, että olisin uhri. Että olosuhteet tai muut ihmiset voisivat määritellä minut, sen mitä elämälläni teen tai kuinka onnellinen olen. Olen nainen ja naisen elämään yksinkertaisesti kuuluu monta roolia, valintaa ja vaihetta. Kaikkea ei saa yhtäaikaa. Jo monesta pitää luopua. Olen ottanut elämäni ohjat käsiini ja kannan itse vastuun valinnoistani.

Mutta mitä enemmän pinnistelin, riuhdoin ja kiemurtelin roolien välissä, sitä enemmän ne alkoivat hiertää minua. Vaikken ollutkaan uhri, olin lipsahtanut jonkinlaiseen välitilaan ja jatkuvaan, syövyttävään riittämättömyyden tunteeseen. Kun pitää tehdä kaikkea yhtäaikaa, mitään ei voi olla kunnolla: yksi rooli verottaa silloin aina toiselta.

Missä tahansa voi olla tyytyväinen, kunhan kokee olevansa kohdallaan. Mutta mitä, jos olo onkin jatkuvasti kuin palapelin palalla, joka ei vain loksahda paikoilleen?

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka suuri osa ongelmasta ja sen vastauksesta lienee minussa itsessäni.  Enkö yksinkertaisesti osaa olla onnellinen? Eikö tyytyväisyys kuitenkin ole lopulta ihmisen omien korvien välissä? Itsehän olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka onnellisuus löytyy kiitollisuudesta ja siitä, että kaikesta voi löytää jotain hyvää. Että valinta on minun.

Maistellessani tänään sanaa "väliinputoaja", näin mielessäni harmaan katukivetyksen halkeaman. Sellaisen, johon saattoi kompastua ja kaatua, satuttaa jalkansa. Mutta heti seuraavassa kuvassa raosta alkoi kasvaa kaunis kukka. Se nosti varovaisesti päänsä kivetyksen yli kohottautuen kohti aurinkoa.

Samalla tavalla kuin mannerlaattojen välistä syntyy uusia tulivuoria ja saaria, uusia maita ja horisontteja, samalla tavalla omien jäykkien mielikuvien, uskomusten ja roolilohkareiden välimaastossa saattaa olla juuri se kaikista luovin paikka. Tila, josta syntyy uutta, jos vain antaa.

Niin, luovuus ei ole koskaan syntynyt siellä, missä asiat ovat kohdallaan, vaan siellä missä on hiertänyt eniten.

22.4.2016

Peli ei ole menetetty

Lenkki meni paskasti. Kiitos kysymästä! Harmittaa. Ärsyttää. Oliko pakko päästää kunto niin heikoksi, ettei jaksa juosta edes kymmentä kilometriä ja kuusikin tekee kipeää?

Siitä on vaivaiset puolitoista vuotta, kun viikottainen juoksumääräni oli vielä 70 kilometriä. Silloin juoksin maratonin ja monta muuta kilpailua: puolimaratoneja, kympin kisoja, mutajuoksuja. Nyt läähätän alkumetreillä. Tuntuu kuin näkymätön käsi painaisi kehoani maahan. Juoksen ja juoksen, mutten tunnu pääsevän eteenpäin.

Vuosia urheilua harrastaneena tiedän onneksi, että samoin kuin huippukunto, myös rapakunto on vain vaihe. Olennaisinta eivät ole huiput eivätkä laaksot, vaan tasapaksu arkinen treeni. Kokonaisuus. Keskiarvo. Se, mitä jää käteen.

Sitäpaitsi: Rapakuntokin tuntuu rapakunnolta vasta lenkkipolulla, ei karkkipussin äärellä. Eli, jos kerran on jo lenkkipolulla tuntemassa oloaan niin kovin huonoksi, on ensimmäinen askel rapakunnon voittamiseksi jo otettu.

Hatunnosto siis!

Silti masentaa, kun ajattelee, että kaikki ne hikoillut kilometrit, veren maku, rakot, kivut, krampit, niin ja ne voiton tunteet - kaikki ne ovat muka nyt turhaa. Mitä väliä niillä lihotuilla viidellä kilollakaan nyt enää on, kun kaikki on muutenkin menetetty, peli pelattu ja pitää aloittaa taas alusta?

Samalla tavalla kuin ihminen, joka lihottuaan kymmenen kiloa ajattelee, ettei seuraavalla kahdellakymmenelläkään ole enää mitään väliä (nyt kun olen läski, on ihan sama kuinka läski olen). Samalla logiikalla saattaa ajatella ihminen, joka tekee elämässään ison virheen: mitä väliä sillä nyt enää on? Nyt kun olen tällainen paha, on ihan sama kuinka paha olen. Nyt kun olen tehnyt tämän virheen, ei ole väliä, kuinka monta kertaa toistan sen.

Mutta onko se ihan sama? Ei tietenkään!

Kymmenen kiloa ylipainoa on parempi kuin kolmekymmentä. Ja kolmekymmentä liikakiloa on parempi kuin viisikymmentä. Määrällä on merkitystä!

Sama pätee virheisiin. Paha teko on kuin halkeama muurissa tai padossa. Jokainen sitä seuraava teko syventää halkeamaa entisestään. Pato ei ole menetetty, kunnes se hajoaa kokonaan. Ei siis ole ollenkaan sama, kuinka syvä halkeama on. Sillä on merkitystä, antaako padon pettää ja päästääkö vedet valloilleen. Vai yrittääkö tehtyä virhettä ja rikkoutunutta kenties sittenkin korjata.

Niin, asioita voi korjata. Aina. Uuden padonkin voi rakentaa. Tosin se on huomattavasti vaikeampaa.

Avain muutokseen on usko. Usko siihen, ettei kaikki ole menetettyä. Että aina on toivoa. Ilman toivoa, ihminen menettää otteensa ja tippuu pohjattomaan, pimeään kuiluun. Kadotukseen.

Takaisin lenkkipolulle: Kunto ei ole menetetty ikuisiksi ajoiksi, jos lenkki ei suju pitkän juoksutauon jälkeen. Paino ei riistäydy käsistä itsestään, vaan sen suunnan voi kääntää laskuun. Aina voi laihduttaa vaikka vain kilon. Ja kun tekee virheen, sen voi myöntää sen sijaan, että yrittäisi pakoilla vastuuta ja etsiä selityksiä - tai kutsua itseään kokonaan pahaksi, menetetyksi, langenneeksi enkeliksi.

Ei tarvitse masentua ja ruoskia itseään, kuten Opus Dein munkki. Kunhan myöntää, että nyt meni pipariksi. Voi sanoa: olipas tyhmästi tehty, mutten ole tyhmä. Siksi en jatka samaa, vaan teen muutoksen.

Kun kaatuu, voi nousta. Ei tarvitse jäädä rypemään itsesääliin ja häpeään mutisemaan, kuinka paska, läski tai paha muka on. Voi nousta, pyytää anteeksi, pyyhkiä pölyt ja jatkaa matkaa. Ja matkaa voi aina pidentää - vaikka maratoniksi.

20.4.2016

Ei aina korvapuusteja

Lankean ilmeisesti uudelleen ja uudelleen samaan kotihengetär-ansaan. Ennen kuin itsekään huomaan, olen taas leipomassa hikihatussa korvapuusteja, motkottamassa eteisen kenkäsekamelskasta tai nalkuttamassa siitä, että mies tulee muka liian myöhään kotiin salilta.

Haloo!

Luulisi, että tämän ikäinen aikuinen, itsenäinen nainen, kolmen lapsen äiti ja erosta kovasti viisastunut ihminen tietäisi, mitkä asiat parisuhtessa ovat olennaisia. Mitkä rakentavat liittoa, liimaavat yhteen, auttavat perheenkeskeistä harmoniaa. Ja mistä asioista miehet hermostuvat.

Huomaan, että vaikka kuinka yritän pitää kiinni tasa-arvoisesta suhteesta, jossa kumpikin hoitaa yhteisesti sovitut työt ja jossa myös minä saan jättää tiskikasat keittiöön ja lähteä lenkille, alankin rohmuta kotitöitä itselleni.

Miksi ihmeessä? Mikä siinä on, että ihana koti ja perhe yhdistyy mielessäni kullatuksi idylliksi, jossa äiti on pehmeä ja vaimo aulis?

Tällainen elämä saattaisi toimia erinomaisesti, jos tuo kyseinen aulis vaimo ei olisi jatkuvasti ärsyyntynyt työtaakastaan ja kokisi sitä epäreiluksi.

Kun vaimo valittaa, mies ei ymmärrä alkuunkaan, mistä nainen puhuu. Hänelle valitus on kuin vierasta kieltä, joka on peräisin oudolta naisplaneetalta. Mies kokee valituksen turhana ja epäreiluna hyökkäyksenä itseään kohtaan.

Ja mies on oikeassa: Jos hän ei kerran oleta naisen leipovan korvapuusteja (koska hän ei juurikaan makeasta välitä), että ruoka on valmista, kun hän tulee töistä (kun tykkää leivästä), että koti on siisti (koska hänen mielestään sotku on kodikasta) tai että illalla istutaan aina vierekkäin sohvalla (koska parempi olisi, että naisella olisi myös omia harrastuksia), silloin nainen ei voi myöskään syyllistää miestä valinnoistaan.

Helpommallakin olisi päivästä siis selvitty, riidalta vältytty ja mies olisi ollut silti ja juuri siksi onnellinen.

Miksi nainen kokee itsensä niin helposti muiden uhriksi? Kun tosiasiassa moni asia on kiinni naisen omasta toiminnasta, päätöksestä tai ajattelusta?

Jos tavoitteena on onnellinen perhe ja tyytyväinen mies, naisen täytyisi ehkä hetken miettiä, mitä mies oikeasti toivoo. Ja mitkä asiat ovat lopulta vain omia vääristyneitä mielikuvia täydellisestä naisesta, joihin miehellä ei ole osaa eikä arpaa.

Jos keskityn muokkaamaan omia mielikuviani, otan vastuun itsestäni. En ole miehen, perheen enkä olosuhteiden uhri vain siksi, että olen nainen.



18.4.2016

Rakkaus on pleikkarikielto

Lastenkasvatusyritykseni menivät viime vuosinä pipariksi. Suoraan sanoen epäonnistuin melko täydellisesti, vaikka mies yrittääkin nykyisin lohduttaa ja sanoa, että selvisin hienosti, että tein parhaani. Hän sanoo lempeästi, että yhtälö oli tuolloin lähes mahdoton ratkaista, että paremmin siitä olisi selvinnyt vain yli-ihminen. Olinhan yksin kolmen pienen lapsen kanssa, psyykkisesti heikko, tunnetasolla täysin sekaisin, väsynyt... Lista on pitkä.

Vastaan yleensä, ettei selittely auta, että sotku siitä syntyi ja se on nyt selvitettävä.

Olen oppinut olemaan itselleni hieman armollisempi. Selittely ei auta ketään, se on totta. Selittely on huonon omantunnon tyynnyttelyä ja johtaa vain siihen, ettei parannnusta tapahdu. Mutta totta on sekin, että huonoon kasvatusmenestykseeni oli ymmärrettävät syyt. Niitä on hyvä analysoida, että tulevaisuudessa, tästä hetkestä eteen päin, voi tehdä parannuksen.

Ennen lapset riitelivät, saivat pultteja, manipuloivat, kiusasivat toisiaan tai tekivät kaikkea sellaista, mitä lapset nyt yleensä tekevät. En kestänyt kuulla huutoa, joten sain itse raivareita. Huusin muun muassa kurkku suorana: "Älä huuda!" (Jep, loogista.)

Suutuin, olin kovakourainen. Uhkailin. Sitten lepyin. Lapset oppivat kaupankäynnin taidon. Tiesivät, että kohta äiti taas leppyy. Venyin, annoin periksi. Leppyminen tarkoitti rangaistuksen unohtamista. Logiikkani mukaan siinä oli rangaistusta tarpeeksi, että lapset olivat joutuneet jälleen kokemaan raivopää-äidin.

Tiedän tarkalleen, kuinka tyhmä olin.

Kasvatus on helpottunut siitä hetkestä lähtien, kun kotiimme muutti mies. Mies, joka otti miehen ja isäpuolen roolin. Joka oli valmis kantamaan vastuun lapsista ja kestämään kiukuttelut. Olemaan luja, järkkymätön ja lempeä. Mies, joka on perheessämme rauhallinen ja johdonmukainen rajaviiva, jonka sana pitää. Kun itse meinaan pimahtaa, mies astuu kehään. Saan hengähtää ja palata rauhallisena, järkevänä ja kohdata lapset aikuisena. Rauhallisuus perheemme uutena komponenttina on johtanut siihen, että sanat ja rangaistukset ovat harkittuja, eivät tunnereaktioita.

Miehen läsnäolo, kahden aikuisen yhteinen tiimi ja siitä seuraava positiivinen vaikutus näkyy siinä, ettei perheemme ajelehdi enää tunteiden armoilla, se ei enää räjähtele, pauku liitoksissaan ja hajoa jatkuvasti käsiin vaikeuttaen matkankulkua. Nykyisin perheemme on huolellisesti öljytty koneisto, joka toimii logiikalla, rauhallisuudella ja kunnon huollolla.

Niin, sillä rakkaudella, joka ei aina ollenkaan tarkoita halailua, palkitsemista tai edes jotain kivaa. Vaan rakkaudella, joka joskus kirpaisee, joka ajattelee pidemmälle. Kestää nöksähdykset, rankaisee lempeän lujasti ja pitää sanansa hyvässä ja pahassa.

Vaikka uskon, että osasin välittää lapsilleni vaikeimpinakin hetkinä sen tunteen, että heitä rakastetaan, että tapahtui mitä tapahtui, äidin rakkaus pysyy, pelkään pahoin, että he saivat vääristyneen kuvan siitä, mitä rakkaus pohjimmiltaan on.

Totuus on nimittäin, ettei rakkaudella ole mitään tekemistä tunteen kanssa.

Niin, rakkaus ei tosiaankaan ole tunne, se, kun kaikki on hyvin. Tai se, kun äiti leppyy. Rakkaus ei ole rangaistuksen puuttuminen. Eikä armahdus ole rangaistuksen unohtaminen, vaan syyllisen syliin ottaminen. Rakkaus on rajat, rauha, johdonmukaisuus, ennakoitavuus. Se, että otetaan syliin, sanotaan ystävällinen sana, mutta että viikon pleikkarikielto silti pitää.



15.4.2016

Tarinaterapiaa

Eilen kirjoitin tarinan pojasta ja elefantista. Siitä, mikä voima mielikuvilla on. Kuinka tarinoiden ja mielikuvien kautta voi rikkoa, hajottaa tai korjata ja eheyttää. Siitä, kuinka traumaattiset kokemukset syöpyvät päässä kuuluvaksi negatiiviseksi tarinankerronnaksi - itsestä ja itselle.

Yleensä jonkun toisen äänellä kuin sillä omalla.

Oman elämäni uusi sanoittaminen ja tarinoiden kertominen, elämäni kertojan roolin ottaminen on auttanut minua korjaamaan hajalle mennyttä itsetuntoani ja muokkaamaan minäkuvaani uudestaan hyväksi. Sen avulla selvisin elämäni vaikeimmasta kriisistä, erosta ja kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajuudesta. Pohjamudista, jolloin en uskonut olevani mitään. Minkään arvoinen.

Koin olevani täysin voimaton. Minulle oli tehty. En voinut muuttaa asioita mitenkään. Oloni oli alaston. Koin seisovani seinää vasten. Kädet selän taakse sidottuna. Kaiken pilkan, vihan, syytösten, ylenkatseen maalitauluna.

Oman elämän kertojan roolin takaisin valloittaminen on vallankumouksellinen askel terapiamielessä: Vapautin käteni. Aloin tehdä. Aloin kirjoittamaan. Käytin sanoja. Hyviä sanoja. Kerroin itsestäni uutta tarinaa, toisenlaista. En suostunut uskomaan, mitä minulle sanottiin. Mitä minusta ajateltiin. En ollut enää uhri.

Astuin uhrin roolista tekijäksi - otin ohjat takaisin käsiini. En suostunut ottamaan muiden voivottelua vastaan. Sanoin: "Sinä et tarinaani kerro! Toinen ei minulle asemaa ja roolia sanele. En ole säälittävä!"

En suostunut näkemään elämääni enää toisten kerronnan mukaisena. Vaan kerroin itse oman tarinani. Siinä olin oman elämäni supersankaritar. Sankaritar, jonka supervoimat piilivät tarinoissa, uuden luomisessa, näkökulman muutoksessa.

Aseenani olivat itse valitut sanat. Mutta en singonnut niitä salamoina kenenkään suuntaan. Sanat eivät tuhonneet, vaan loivat uutta. Ne loivat itselleni uuden todellisuuden, jossa aloin hiljalleen uskoa olevani ihan riittävän hyvä.

---

Näin kirjoitin tuolloin aiheesta täällä:

Olen viime viikkoina miettinyt oman elämäni tarinan kertomista. Sitä, mitä elämästäni kerron ja miten. Toimittajana, kirjoittamisen ammattilaisena, minua kiehtoo ajatus elämästä tarinankerronnan näkökulmasta.

Miten minä haluan kertoa oman tarinani?

Sivusin aihetta kirjoittamalla blogikirjoituksen kahdesta näkökulmasta. Siitä, miten saman tarinan voi kertoa kahdella eri tavalla.

Totuus lienee jossain kahden ääripään välillä. Sillä elämä ei ole koskaan pelkästään positiivista eikä negatiivista. Mutta toisaalta: Eihän tarina koskaan edes yritä kertoa koko totuutta. Se kertoo siitä aina vain osan. Sen osan, minkä kertoja itse haluaa kertoa. Omista syistään.

Kyse ei ole valheesta. Vaan hyvin usein uskosta tai halusta uskoa johonkin totuuteen tai arvoon.

Toimittajan tapauksessa taustalla vaikuttaa aina myös elämänkatsomus tai poliittinen vakaumus, joista objektiivisinkään alan ammattilainen ei ole vapaa.

Tässä on journalismin, kirjallisuuden ja oikeastaan kaiken kerronnan salaisuus: Ei ole olemassakaan objektiivista totuutta, silloin kun kyse on tarinasta. Sen on aina kertonut joku jostain tietystä näkökulmasta.

Jo itse asiasta kirjoittaminen kertoo valikoinnista. Asian olisi yhtä hyvin voinut jättää kertomatta. Ja uutisena, romaanin juonena tai tarinana arkipäivästä olisi voinutkin olla jokin aivan toinen asia.

Tähän narratiiviseen teoriaan (joka on yksi kirjallisuuden ja historiantulkinnan virtaus) liittyy usein ajatus siitä, ettei absoluuttista totuutta ole ollenkaan olemassa ja, että kaikki on suhteellista.

Siihen en kuitenkaan usko. Uskon totuuteen, joka on olemassa kaikista ihmisten kertomista tarinoista huolimatta.

Mutta nyt puhunkin juuri niistä tarinoista, joita ihmiset kertovat.

Minua kiinnostaa lähinnä se, mitä kerromme, miksi, mistä motiiveista ja miten. Kuka on päähenkilönä, kuka on sankari, miten selvitään haasteista ja juonen käännekohdista? Mitkä asiat kertoja kokee tärkeiksi ja miksi?

Samoja kysymyksiä voi kysyä jokaisen uutisjutun äärellä lehteä lukiessa tai telkkaria katsellessa - ja olisi syytäkin. Sitä kutsutaan kriittiseksi katseeksi. Mutta samaa voi kysyä ihmisen kertoessa elämästään.

En tarkoita, etteikö ihmisen omaa kerrontaa pitäisi uskoa. Mutta sen motiiveja voi kyseenalaistaa, näkökulmaa voi ihmetellä ja asennetta, joka taustalla vaikuttaa voi parhaimmassa tapauksessa vaikka ihailla.

Yleensä ihminen kertoo jotain jollain tieteyllä tavalla, koska hän haluaa uskoa siihen.

Tavallisen bloginkirjoittajan tai arjen kahvipöydässä kuulumisia kertovan ihmisen tapauksessa kyse on siitä, minkä näkökulman hän elämälleen valistee.  

Pointti on se, että kun hän kertoo elämästään, hänellä on kaikki valta, koko kertojan vapaus valita kaikesta arjen sotkusta se, millä on jokin merkitys.  

Mitä hän valitsee? Ja minkä merkityksen hän antaa näille asioille valinnoillaan?

Tärkeää on myös huomata, että kertoja itse valitsee itselleen roolin omassa kertomuksessaan: Kuuntele, onko hän olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri, vaiko oman elämänsä sankari? Tapahtuuko hänelle vai tekeekö hän itse?

Aina ei voi olla sankari, joskus on ehkä pahis, tai oikeasti myös uhri. Muttei saa unohtaa, että roolit ovat vain tilannekatsauksia. Mielenkiintoisempaa kuin uskoa nimikkeitä on kuunnella, miten kertoja kehittää rooleja, miten hän antaa niille syvyyttä. Mitä johtopäätöksiä hän vetää?

Kuunntele omaa tarinaasi ja miten sitä kerrot.

14.4.2016

Surujen kaatopaikalla

Poika silitteli mustaa puista elefanttia. Sen tummuus korostui valkoista ikkunalautaa ja sen takaa paistavaa kevätaurinkoa vasten. Ulkona Berliinin puut olivat juuri puhjenneet hiirenkorvalle ja ilmassa oli toivon tuoksua. Kaikki voisi sittenkin kääntyä vielä hyväksi - myös pojalle, äiti ajatteli.

Hän oli tuonut mustan elefantin Intiasta vain muutamaa viikkoa aikaisemmin ja kertonut pojalle, että siinä oli taikaa: elefantille saattoi kertoa kaikki huolensa. Elefantti veisi huolet surujen kaatopaikalle - johonkin kaukaiseen, salaiseen paikkaan, jonne ihmisillä ei ollut pääsyä. Ihmisillä ei ollut taitoa käsitellä kaikkia huolia, suruja ja vihojaan.

Perheessä oli juuri ollut riitaa, vaikka sitä oli nykyisin enää vain vähän. Vaikein aika oli jo monen vuoden takana. Aika, kun äiti makasi lattialla nyyhkyttäen ja lapset kävivät vuorotellen silittämässä hänen päätään. Kun hengittäminen oli vaikeaa, eikä toivoa ollut. Silloin tämä samaninen poika oli uskonut isän jättäneen työkalupakkinsa hänelle lähtiessään siksi, että hän oli nyt perheen mies. Että hänen täytyisi oppia korjaamaan hajalle mennyt. Liimaamaan, rakentamaan, pitämään kasassa.

Riidellessä poika oli purrut taas hammasta, puristanut nyrkkejään niin, että nystyrät olivat muuttuneet valkoisiksi. Sitten hän oli kävellyt kumarassa, vatsa sykkyrällä ikkunalaudan luokse ja istuutunut suoraan elefantin eteen.

"Mitä niille huolille siellä kaatopaikalla oikein tapahtuu?", poika kysyi. Äiti katsoi elefanttia mietteliäästi ja vastasi sitten: "Surujen kaatopaikalla enkelit lajittelevat tunteita. Se on tärkeää työtä, koska ihmiset eivät useinkaan kykene siihen itse."

Poika katsoi äitiä epäuskoisesti, mutta kysyi sitten: "Miten surut annetaan elefantille?" Äiti kertoi, että sen korvaan saattoi kuiskata, jos huolen osasi pukea sanoiksi. Muttei sitä useinkaan osannut. Että tunne oli usein vain möykky, jolle ei ollut olemassa sanoja ollenkaan. Ja etenkin juuri niistä piti päästä eroon. Silloin elefantin selkää saattoi vain silitellä. Se kyllä tiesi, mitä möykyille piti tehdä.

"Mutta äiti, mitä enkelit oikein tekevät niille möykyille?", poika kysyi. "Enkelit lajittelevat surufanttien kaatopaikalle kantamia tunteita. Siellä on vihamöykkykasoja, epätoivokasoja, surukasoja ja pettymyskasoja. Kun kasa on tarpeeksi suuri, se viedään taivaaseen."

Pojan ilme oli epäilevä. Mutta sitten hän hymyili viekkaasti ja jatkoi tarinaa itse: "Siellä taivaassa Jumala ottaa möykkykasan käsiinsä ja muovailee siitä uutta. Samalla tavalla kuin lasinkeräyksen likaisesta lasista tai paperinkeräyksen vanhasta paperista tehdään uutta. Jumala muovaa rikkinäisistä tunteista uusia." Äiti nyökkäsi hymyillen: "Jumala kierrättää niistä uusia ja kokonaisia."



5.4.2016

Pörröinen pupu

Viime aikoina on ollut niin vähän arkea, ettei ole oikein ollut, mitä kesyttää.

Sen sijaan olen nähnyt, kokenut, haistanut, miltä Intia tuoksuu. En ole kiipeillyt pyykkivuoria pitkin moneen viikkoon, vaan kavunnut sen sijaan Himalajan juurta. Olen istuutunut katettuun pöytään. Tiskejä en ole nähnyt pitkään aikaan - mutta hiiriä ravintolan pöytien alla.

Koin ääripäiden Intian, enkä oikein osaa pukea sitä vielä sanoiksi. Tuo mystinen maa oli kaikkea ihanan ja kamalan väliltä. Se oli upeampi kuin olin osannut kuvitella. Ja ärsyttävämpi. Likaisempi. Ja silti se täytti odotukseni.

En kokenut kaikkien uhkaamaa kulttuurishokkia. En olettanut Intian olevan tietynlainen. Ja siltikin sain, mitä menin sieltä hakemaan.

Löysin, mitä olin kuusitoistavuotiaana kuvitellut sieltä löytäväni: itseni. Ei Intialla ollut mitään lisättävää elämää kokeneen, keski-ikäisen naisen minäkuvaan. Mutta se oli peili, josta oli hyvin helppo löytää omat rajansa.

Tiedän matkan jälkeen entistäkin tarkemmin, kuka olen. Ja sen, mitä en elämältä halua. Ymmärrän paremmin, kuinka onnekas olen. Olen kiitollinen siitä, että tunnen omat juureni. Että koen niiden olevan vahvat ja hyvät. Ja olen iloinen siitä, ettei tarvitse ajelehtia tuulessa, heittelehtiä minne milloinkin.

En vielä osaa sanoa, miten saan sulatettua matkan blogiin sopiviksi suupaloiksi. Pyydän vain vielä hieman kärsivällisyyttä, kunnes saan käärittyä hihat ja pääsen kesytyshommiin.

Kovasti se karjuu jo nurkissa ja sänkyjen alla. Haastaa kaksintaisteluun. Muka. Tuo ikuinen riesa, arki. Mutta karjunta on heikentynyt, hampaat eivät enää välähtele, eivätkä kynnet pelota. Intia paketoi arkeni hallittavaan, suloiseen pakettiin, josta se nyt kurkkii kuin pieni, pörröinen pupu.