Israelilainen sosiologi Orna Donath julkaisi vuosi sitten tutkimuksen "Regretting motherhood" haastattelemistaan naisista, jotka katuivat sitä, että he olivat saaneet lapsia. Tutkimus herätti suuren paheksunnan ryöpyn (#regrettingmotherhood) etenkin Israelissa ja Saksassa, joissa kummassakin (hyvällä) äitiydellä on historiallisista syistä edelleen kapeat määritteet.
Yleensä homma on niin, että mitä suurempi vastustus jollain asialla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ollaan tekemisissä tabun kanssa. Asian, jota ei saa kritisoida, miten ei saa ajatella, tuntea, kokea.
Mutta mitä, jos silti joku kokee niin?
Mitä vähemmän tällainen ihminen saa puhua kokemuksestaan avoimesti, sitä enemmän hän kokee jäävänsä yksin. Hän kokee olevansa epäonnistunut, vääränlainen. Häveten hän vaikenee kokemastaan, jolloin muutkaan eivät uskalla puhua omastaan.
Esikoiseni syntymän jälkeen koin epäonnistuvani äitinä täydellisesti. Mielessäni pyörivät saksalaiset ihanteet. Tarvitsin kipeäsi vertaistukea. Kerroin tuntemuksistani saksalaiselle äitiystävälleni, johon hän vastasi kuivasti: "Ei meillä vaan ole tuollaisia ongelmia."
En enää koskaan ottanut asiaa puheeksi. Opin esittämään julkisuudessa hyvää äitiä ja itkemään iltaisin epävarmuuttani.
Uskoin, että jos kerran muilla kaikki sujui erinomaisesti ja vain minulla oli ongelmia, tarkoitti se, että olin vääränlainen tai että minulta puuttui jonkilainen äiti-geeni.
Nyt tiedän, ettei se puutu.
Lukiessani Donathin tutkimusta, josta on juuri ilmestynyt kirja, peilasin paljon omia kokemuksiani. Mitä, jos äidit katuvat vain, koska heidän oma epätäydellinen kokemuksensa on niin kaukana tuosta julkikuvasta?
Itse en kadu äidiksi tuloani. Miksi katuisin? Enhän halunnut mitään yhtä kiihkeästi kuin omia lapsia ja suurta onnellista perhettä.
Halusin olla se pehmoinen äiti, joka neuloo lapsille vaatteita, leipoo iltapäivisin pullia ja sämpylöitä rimpsuessu päällä ja istuu sitten lastenhuoneessa teekekkereillä iltapäiväauringon valaistaessa siistiä, kaunista lastenhuonetta.
Toisin kävi. Perheemme ei ollut onnellinen. Leivoin kyllä, mutta hikihatussa. Neuloin myös, mutta liian kireällä langalla.
Lopulta mieheni lähti. Itse kituuttelin lasten kanssa kolme vuotta yksinhuoltajana. Usein en jaksanut muuta kuin laittaa lapsille iltapäivisin tv:n päälle. En edes potenut huonoa omaatuntoa iltapäiväauringosta, joka olisi kutsunut pieniä ulos leikkimään lastenohjelmien ääreltä. Kunhan vain ilta tulisi aikanaan, se oli välillä ainoa tavoite.
En silti katunut lapsiani, koska syntynyttä ihmisihmettä ei vain yksinkiertaisesti kadu. Piste. Enkä usko Donathin haastatteleminen naistenkaan katuvan niitä ihmisiä, joita heidän lapsistaan lopulta kasvoi.
Lapset ovat kaikessa hankaluudessaan ja kipuilussaan olleet minulle siunaus vaikeinakin aikoina. Elämäni oli kyllä lasten takia vaikeampaa ja sidotumpaa ollessani heidän kanssaan yksin. Mutta se oli myös niin paljon rikkaampaa. Ja ennen kaikkea se oli se minun elämäni. Mitä sitä olisi mennyt muuttamaan?
Mutta: Vaikken katunut lapsiani, kaduin silti sitä ihanteen metsästystä, jota olin ennen eroani harrastanut. Tuon ihmeellisen olennon jahtaamista, jota kutsutaan äiti-ihanteeksi. Aina kun luulin saavuttaneeni sen, se karkasi pois oman vajaavaisuuteni säikyttämänä.
Ajattelin, että jos olisin yrittänyt vähemmän ja ollut enemmän. Ehkä sitten lapseni olisivat saaneet kasvaa ydinperheessä.
Mutta eihän se niinkään ole. Ero ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei edes täydellisyydenhakuinen äitihirviö ole yksin syypää siihen.
Mutta mitä sitten olen oppinut? Nykyään yritän olla enemmän minä. Nainen, jonka monesta roolista vain yksi on äiti. Sen sijaan, että yrittäisin suorittaa lapsilleni jotain muka täydellistä elämää, yritän nykyisin elää heidän kanssaan kaikkine virheineni. Toivoen, että he joskus sitten aikuisena, tarvittavalta etäisyydeltä armahtavat minut ihmisenä - tuon täydellisen äitiyden ikeen alta.
Toivoen, että etenkin tyttäreni saisi toisenlaisen kuvan siitä, minkälainen on hyvä äiti. Että tuo kuva olisi rehellisempi, joustavampi, monimuotoisempi, vähemmän pyhimys ja enemmän ihminen.
Mua on jotenkin kummasti helpottanut se, että voin seurata sekä Suomen että Saksan kuvioita ikäänkuin ulkopuolisena halutessani. Tai siis tietoisuus siitä, että tämän maan paikallinen totuus ei ole ainoa oikea, on poistanut muutamatkin kriisit jo ennen niiden saapumista. Tietoinen valintani oli myös jättää kaikenmaailman äiti-vauva-lapsi-piirit ja -keskustelut väliin muiden kuin niiden ystävieni kanssa, joiden kanssa tiesin pystyväni järjelliseen keskusteluun. Ehkä ystäväpiirimme on myös hieman saksalaisesta normista poikkeava: äidit ovat korkeasti koulutettuja, joiden elämä ei lasten saavuttua jää välttämättä pyörimään neljän seinän sisään. Seurattuani viime vuonna yhden ystävän rankkaa, sairaalahoitoonkin johtanutta masennusta toisen lapsen syntymän jälkeen olen myös ymmärtänyt entistä selvemmin, että hyvinvoivat ja rentoutuneet vanhemmat ovat lapselle paljon olennaisempi asia kuin se, leivotaanko taloudessa joskus pullaa ja montako tuntia päivässä siellä tarhassa ollaan. Olen huomannut saavani joskus vähän vinoja katseita ilmoittaessani hoitopäivien pituudesta kyseleville olevani sata kertaa parempi äiti saadessani viedä lapseni hoitoon ja keskittyä sen ajan töihini. Varsin onnelliselta tuo poikakin vaikuttaa, joten pitäköön muut tunkkinsa.
VastaaPoista