Kovalevyjä ja kaukomatkoja

Nyt kävi niin, että Arjenkesyttäjä taltutettiin. Kaksi viikkoa sitten kovalevyni mukana nujertui iso osa elämästäni: työ, harrastukset, lasten kuvat - ja paljon, paljon muuta tärkeää. (Äläkä kysy, miksei minulla ollut säilöttynä backuppia ulkoisella kovalevyllä. Ei vaan ollut, koska olin harvinaisen tyhmä ja laiska.)

Nyt olen selvinnyt iskusta, hankkinut uuden kovalevyn ja palannut kesyttämään fyysisen arjen lisäksi myös virtuaalista.

Tosin hyvin lyhyeksi aikaa, sillä jo huomenna Frau Berlin ottaa kahden viikon tauon arjestaan ja lähtee kesyttämään pyykkikasojen sijaan villiä Intiaa.

Jos haluat seurata matkaani, pysy linjoilla.

"Regretting motherhood" - jatkoa

En kadu äitiyttäni. Mutta kadun sitä täydellisyydenhakuisuutta, sitä kireää korsettia, jonka me naiset etenkin äitinä puemme yllemme. Sitä korsettia, joka ei jätä yhtään tilaa löysäilyyn, edes hetkelliseen huonoon ryhtiin, vaan pitää aina muotissa.

Kadun syvästi sitä, että suomalaisena, tasa-arvoon kasvatettuna ja itsevarmana naisena lankesin noudattamaan niin tiukkaa naisroolia. Miksi?

Uskon, että suuri osa nykypäivän äititabusta liittyy epävarmuuteen. Roolien sekamelskaan. Siihen, ettei nykynainen enää tiedä, mitä häneltä odotetaan: antautuvaa, lempeää, rakastavaa äitiyttä, keveää, huoletonta, seksikästä, menestyvää kumppanuutta. Pehmeää naisellisuutta kotona, kovaa bisnesmiesmäisyyttä töissä, marttyyrimäistä pyhimysmäisyyttä äitinä, antautuvaa rakastajatarta sängyssä.

En yritä puhua naista yhteiskunnan ja odotusten uhriksi. Tasa-arvoinen nainen kantaa vastuun itsestään ja niistä mausteista, joilla hän oman naiseutensa maustaa. Ei se ole niin yksinkertaista, että pahat miehet tai epätasa-arvoinen yhteiskunta yrittäisivät tunkea naisia joihinkin rooleihin, joita passiivinen, avuton nainen sitten yrittää parhaansa mukaan täyttää.

Ei, vastuu on meillä naisilla itsellämme.

Ongelma on omat ideaalikuvamme. Emme kestä kritiikkiä esimerkiksi liian kovasta uraäitiydestämme, koska meillä on vahva mielikuva siitä, kuinka pehmeä äidin on oltava ollakseen riittävän hyvä. Tai emme kestä liian pullantuoksuista ja -vyötäröistä äitiyttä, koska emme halua olla "vain" äitiejä. Sellaisia "liian pehmeitä" kotiäitejä, jotka uhraavat uransa hellan ääressä.

Miksemme anna kritiikin tulla ja mennä? Miksi se särähtää aina korvaan, kolahtaa aina edes vähän johonkin äitiytemme kolkkaan?

Suomessa näitä äitikuvan ääripäitä tuskin enää on. Mutta täällä Saksassa kaikki on aina mustavalkoisempaa.

Silti moni tuntemani suomalainenkin nainen allekirjoittaa sen, että naiset elävät jatkuvassa itsesyytöksessä ja riittämättömyydentunteessa.

Mietin, kuinka paljon mainosmaailma ja kauneusteollisuus tienaa sillä, että koemme itsemme liian pyöreiksi, lattarintaisiksi, pitkiksi, lyhyiksi, vanhoiksi... Ihmettelen, kuka sitten hyötyy siitä, että me äidit tunnemme itsemme huonoiksi.

Epävarmuudestamme eivät hyödy ainakaan miehemme eivätkä lapsemme. Siitä hyötyy korkeintaan toiset naiset ja äidit.

Heikot naiset käyvät haaskalla toisten naisten epävarmuuksilla.

Pitkälle ei toisten heikkouksista nauttimalla pääse, mutta siitä saa hetkellistä tyydytystä omaan epävarmuuteen. "En minä ainakaan noin tekisi!" Toisin sanoen: "Olen parempi ihminen, nainen, äiti, koska teen asian erilailla."

Kuinka tyhmää, että me naiset potkimme alaspäin päästäksemme itse jollain ihme ideaali-äiti-nainen-skaalalla ylemmäksi.

Ja juuri tästä johtuu äitien vaikeneminen: Kukaan ei halua olla nokkimisjärjestyksen alapäässä. Kukaan ei halua olla haaskana muille.

Katuvatko Orna Donathin haastattelemat naiset sitä, että osallistuivat tähän äitien "survival of the fittest"-kilpaan? Ovatko he pettynyeitä siihen, kuinka vähän naiset toisiansa auttavat? Kuinka he jäivät riittämättömyydentunteensa kanssa yksin?

Miten olisi hieman enemmän yhteishenkeä, aitoa naisenergiaa? Ei enää miehiä, vaan yhdessä omia ja toistemme epävarmuuksia vastaan!

"Regretting motherhood"

On olemassa naisia, jotka katuvat äitiyttään.

Israelilainen sosiologi Orna Donath julkaisi vuosi sitten tutkimuksen "Regretting motherhood" haastattelemistaan naisista, jotka katuivat sitä, että he olivat saaneet lapsia. Tutkimus herätti suuren paheksunnan ryöpyn (#regrettingmotherhood) etenkin Israelissa ja Saksassa, joissa kummassakin (hyvällä) äitiydellä on historiallisista syistä edelleen kapeat määritteet.

Yleensä homma on niin, että mitä suurempi vastustus jollain asialla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ollaan tekemisissä tabun kanssa. Asian, jota ei saa kritisoida, miten ei saa ajatella, tuntea, kokea.

Mutta mitä, jos silti joku kokee niin?

Mitä vähemmän tällainen ihminen saa puhua kokemuksestaan avoimesti, sitä enemmän hän kokee jäävänsä yksin. Hän kokee olevansa epäonnistunut, vääränlainen. Häveten hän vaikenee kokemastaan, jolloin muutkaan eivät uskalla puhua omastaan.

Esikoiseni syntymän jälkeen koin epäonnistuvani äitinä täydellisesti. Mielessäni pyörivät saksalaiset ihanteet. Tarvitsin kipeäsi vertaistukea. Kerroin tuntemuksistani saksalaiselle äitiystävälleni, johon hän vastasi kuivasti: "Ei meillä vaan ole tuollaisia ongelmia."

En enää koskaan ottanut asiaa puheeksi. Opin esittämään julkisuudessa hyvää äitiä ja itkemään iltaisin epävarmuuttani.

Uskoin, että jos kerran muilla kaikki sujui erinomaisesti ja vain minulla oli ongelmia, tarkoitti se, että olin vääränlainen tai että minulta puuttui jonkilainen äiti-geeni.

Nyt tiedän, ettei se puutu.

Lukiessani Donathin tutkimusta, josta on juuri ilmestynyt kirja, peilasin paljon omia kokemuksiani. Mitä, jos äidit katuvat vain, koska heidän oma epätäydellinen kokemuksensa on niin kaukana tuosta julkikuvasta?

Itse en kadu äidiksi tuloani. Miksi katuisin? Enhän halunnut mitään yhtä kiihkeästi kuin omia lapsia ja suurta onnellista perhettä.

Halusin olla se pehmoinen äiti, joka neuloo lapsille vaatteita, leipoo iltapäivisin pullia ja sämpylöitä rimpsuessu päällä ja istuu sitten lastenhuoneessa teekekkereillä iltapäiväauringon valaistaessa siistiä, kaunista lastenhuonetta.

Toisin kävi. Perheemme ei ollut onnellinen. Leivoin kyllä, mutta hikihatussa. Neuloin myös, mutta liian kireällä langalla.

Lopulta mieheni lähti. Itse kituuttelin lasten kanssa kolme vuotta yksinhuoltajana. Usein en jaksanut muuta kuin laittaa lapsille iltapäivisin tv:n päälle. En edes potenut huonoa omaatuntoa iltapäiväauringosta, joka olisi kutsunut pieniä ulos leikkimään lastenohjelmien ääreltä. Kunhan vain ilta tulisi aikanaan, se oli välillä ainoa tavoite.

En silti katunut lapsiani, koska syntynyttä ihmisihmettä ei vain yksinkiertaisesti kadu. Piste. Enkä usko Donathin haastatteleminen naistenkaan katuvan niitä ihmisiä, joita heidän lapsistaan lopulta kasvoi.

Lapset ovat kaikessa hankaluudessaan ja kipuilussaan olleet minulle siunaus vaikeinakin aikoina. Elämäni oli kyllä lasten takia vaikeampaa ja sidotumpaa ollessani heidän kanssaan yksin. Mutta se oli myös niin paljon rikkaampaa. Ja ennen kaikkea se oli se minun elämäni. Mitä sitä olisi mennyt muuttamaan?

Mutta: Vaikken katunut lapsiani, kaduin silti sitä ihanteen metsästystä, jota olin ennen eroani harrastanut. Tuon ihmeellisen olennon jahtaamista, jota kutsutaan äiti-ihanteeksi. Aina kun luulin saavuttaneeni sen, se karkasi pois oman vajaavaisuuteni säikyttämänä.

Ajattelin, että jos olisin yrittänyt vähemmän ja ollut enemmän. Ehkä sitten lapseni olisivat saaneet kasvaa ydinperheessä.

Mutta eihän se niinkään ole. Ero ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei edes täydellisyydenhakuinen äitihirviö ole yksin syypää siihen.

Mutta mitä sitten olen oppinut? Nykyään yritän olla enemmän minä. Nainen, jonka monesta roolista vain yksi on äiti. Sen sijaan, että yrittäisin suorittaa lapsilleni jotain muka täydellistä elämää, yritän nykyisin elää heidän kanssaan kaikkine virheineni. Toivoen, että he joskus sitten aikuisena, tarvittavalta etäisyydeltä armahtavat minut ihmisenä - tuon täydellisen äitiyden ikeen alta.

Toivoen, että etenkin tyttäreni saisi toisenlaisen kuvan siitä, minkälainen on hyvä äiti. Että tuo kuva olisi rehellisempi, joustavampi, monimuotoisempi, vähemmän pyhimys ja enemmän ihminen.

Miten voittaa sisäinen Schweinehund?

Saksassa sisäistä laiskuria, sitä ilonpilaajaa, joka ei millään laittaisi lenkkitossuja jalkaan, vaan jäisi aina mieluummin sohvalle röhnöttämään, kutsutaan Schweinehundiksi.

Schweinehund, eli "sikakoira" tarkoittaa tavallisessa vähän vanhahkossa kielessä paskiaista, retaletta. Ja sellainenhan se on, tuo sisäinen ääni, jota jotkut ihmiset erehtyvät luulemaan sydämen ääneksi. Ääneksi, jota pitää muka aina kuunnella. Sellaiseksi totuuden kaiuksi, joka muka tietää, mikä minulle on parasta.

Jos kuuntelisin sydämeni ääntä, tuota sisäistä sikakoiraa, en koskaan tekisi mitään, mikä olisi epämukavaa. Tänäänkin keskustelin retaleen kanssa koko aamupäivän töiden ohessa lenkille lähdöstä. Kokonaisen aamupäivän! Siis 30 minuuutin pienestä happihyppelystä auringossa! Haloo!?

Ihmettelen, miksi annan tuolle Schweinehundille usein niin paljon valtaa. Ja miksi ihmeessä yritän estää itseäni nauttimasta ihanasta ilmasta ja hyvää mieltä tuovasta liikunnasta?

Harrastan paljon liikuntaa, olen juossut lukuisia puolimaratoneja, muta- ja estejuoksuja ja 42 kilometrin maratonistakin selvisin. Olen treenannut vuosia, kiivennyt vuoria, juossut kaikenlaisessa säässä. Olen juossut itkien, paeten kipua ja ahdistusta, olen juossut nauraen, iloiten, kiitollisena. Olen juossut yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa.

Ja silti joudun käymään välillä tällaisia kamppailuja tuon sisäisen paskiaisen kanssa. Eikä taistelu koskaan lopu.

Jos sinullakin on ongelmia sisäisen Schweinehundisi kanssa, tässä muutamia vinkkejä:

- Ajattele mitä muuta tekisit tuon esim. 30 minuutin aikana, jolloin ehdit lenkillä kuluttamaan satoja kaloreita, nauttimaan raittiista ilmasta ja näkemään maisemia. Istuisit luultavasti vain paikallasi ja 30 minuuttia kuluisi hujauksessa. Lenkkeilijä näkee luontoa, sen heräämisen ja muutokset nyt keväällä. Juoksija vetää raitista ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee elämän virtaavan suonissaan. Mutta sohvaperunaa suututtaa, ettei jaksanut lähteä.

- Laita lenkkivaatteet valmiiksi päälle. Itse laitan ne joskus jo aamulla päälle tietämättä MILLOIN menen lenkille. Kun lenkkivaatteet on puettu päälle, niitä ei riisuta ennen kuin ne ovat hikiset.

- Pidä kirjaa liikunnastasi esim Heiaheia.com-tyyppisillä urheilusivuilla. Siellä ystävät voivat kannustaa, liikunnastasi tulee näkyvää ja pidät kirjaa suorituksistasi.

- Pidä itsestäsi urheilu-selfie-päiväkirjaa. Ihan vain itsellesi. Näin pidät kirjaa siitä, että tosiaan urheilit ja huomaat lopulta myös muutoksia itsessäsi.

- Liikkumalla ja vähentämällä kaloreita voi viikossa aivan hyvin laihtua 1,5 kiloa. Kuukaudessa realistista on 4-6 kiloa. Se on iso ero (kuvittele kuinka paljon esimerkiksi 6 kg voita on, jos kasaat sen pöydälle!) ja ajattele mikä motivaatio siitä herää! Itse olen laskenut pisteitä aina raskauksien jälkeen painonvartijoiden pistelistojen mukaan. En ole koskaan käynyt tapaamisissa, vaan sain listat aikoinaan kaverilta. Pisteidenlasku vaatii itsekuria, mutta se on hyvin palkitsevaa. Olen laihduttanut kolme kertaa -20 kg ja pudottanut sen lisäksi useita kertoja muutaman liikakilon.

- Ilmottaudu esim. naisten kympille tai jollekin muulle juoksulle. Tavoite motivoi ja pitää lenkkipolulla säästä riippumatta. Itse olen karttanut lenkkeilyä koko talven ja käynyt ainoastaan joogassa ja salilla. Olen potenut huonoa omaatuntoa juoksuharrastukseni laiminlyönnistä jo kauan. Eilen päätin ottaa tavoitteeksi jonkun juoksukilpailun (luultavasti puolimaratonin) toukokuussa. Ajatus tästä tavoitteesta sai minut tänään lopulta lenkille.