Petoja ja robotteja

Niinä päivinä, kun olen erityisen tehokas ja kaikki sujuu, kun onnistun saavuttamaan jonkinlaisen flown, koen olevani supersankaritar: yhdellä kädellä teen ruokaa ja toisella ripustan vaatteita kuivumaan. Samalla puhun puhelimessa ja ohjeistan lapsia. Välillä käyn lenkillä tai salilla, kun energiaa on muka niin kauheasti. Ihmettelen, miten tällaisesta ei muka jokainen selviäisi leikiten. Koen olevani ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Robotti, jonka päässä soi: "Täytyy olla tehokas! Täytyy poistaa häirötekijät! Täytyy järjestää arki!"

Joskus tämä robottivaihde jää päälle.

Kun yritän kesyttää, hallita arkeamme näin ahkerasti, rooli jää usein päälle silloinkin, kun saisi rentoutua. Kun pitäisi rauhoittua lasten kanssa tekemään jotain kivaa. Olemaan läsnä. Tai silloin, kun mies tulee kotiin pitkän työpäivän jälkeen.

Olen usein silloinkin niin tehokas arjenkesyttäjärobotti, että häiriötekijät, kuten sotkevat lapset tai nälkäinen mies, muuttuvat vihollisiksi. He sotkevat tarkan suunnitelmani, häiritsevät arjenkesytystäni. Alan siivota heitä pois elämästäni: hus, hus siitä häiritsemästä!

Arjenkesyttäjärobotti yrittää kaikin tavoin luoda ympäristöä, jossa ei olisi minkäänlaisia häiriötekijöitä. Jossa kaikki olisi siloiteltua, sohvatyynyt ojossa. Täydellinen ruoka pöydässä. Kiltit lapset. Koti sisustuslehden sivulta. Ilman elämää, kiitos.

Niin, ilman elämää. Eloton robotti ei voi millään käsittää, että juuri häiriötekijät ovat se rakkain osa elämää. Että juuri kaaoksessa oppii, kuinka vähän voimme hallita mitään.

Kun rakkaan ihmisen menettää, ymmärtää, mitä todellinen kaaos on. Mitä väliä silloin on sillä, miltä ruoka maistuu tai onko koti siisti? Menetyksessä korjaantuu tärkeysjärjestys.

Miksi tämä kivun kautta opittu unohtuu niin helposti? Juuri uusperheenä pitäisi osata ottaa oppia niistä vanhan perheen virheistä.

Robotti ei valitettavasti ymmärrä, että arjenkesytys on väline, työkalu, tehtävä. Sen tarkoitus on auttaa perheen arkea, tehdä siitä hallittava, helpompi - ei olla itseisarvo.

Viime kerralla, kun mies löysi kotoa tehorobotin naisen sijaan, hän sanoi muutaman rauhallisen, mutta pistävän osuvan sanan. Robotti suuttui. Sille kasvoi ensin kynnet, sitten torahampaat ja lopulta oransseja ja mustia raitoja selkään. "Naarastiikeri asteli edessäni edestakaisin vilautellen vihaisesti teräviä hampaitaan", mies sanoisi myöhemmin.

Lopulta tiikeri rauhottui, kynnet ja hampaat katosivat ja raidat hävisivät näkyvistä.

Miehen rinnalla seisoi taas nainen, joka jäi miettimään miehen sanoja: "Varo, ettei sinusta tule sitä petoa arkeemme, jota vastaan niin kovasti taistelet."

Maaliviivan euforiaa

Herään kuudelta, laitan perheelle aamupalan. Yksi pieni pellavapäinen aamuvirkku syö joka ikinen päivä mannapuuroa. Häntä keittiöön seuraa intohimoinen myslinsyöjä. Perheen unikeot syövät kaurapuuroa puhumatta sanaakaan, joskus tosin hieman muristen. Keitän kahvia. Paljon kahvia. Teen koululaiselle kahdet eväät ja tarhalaisille yhdet. Miehellekin teen, jos olen ihana.

Lähetän reppuselkäisen pojan koulutielle klo 7:20. Hänen isänsä odottaa jo ulkona ja saattaa pojan kouluun. Puen, meikkaan nopeasti, vien pikkuiset päiväkotiin. Tässä välissä käyn lenkillä, jos olen reipas. Viime aikoina en ole ollut. Sitten kiirehdin kotiin tietokoneen ääreen tekemään töitä: Teen täyttä päivää.

Töiden ohessa pesen pyykkiä, laitan ruokaa, siivoan, käyn kaupassa, hoidan sosiaalisia suhteita, ostan synttärilahjoja, suunnittelen lomia, sumplin yökyliä, tapaamisia, omia menoja. Käyn salilla ennen kuin haen lapset. Laitan ruokaa, pyykit kuivumaan. Yritän olla läsnä.

Olen onnekas, että saan tehdä töitä kotona. Jos kaiken arjenpyörityksen päälle pitäisi vielä istua päivittäin kaksi tuntia lähijunassa, en olisi millään selvinnyt yksinhuoltajuudesta. Kun en nytkään meinaa selvitä aina kaikesta.

Mies tulee kotiin myöhään illalla. Meidän yhteinen aika kattaa ajan kello 22 ja puolen yön välillä. En juuri koskaan nuku kuutta tuntia pidempään.

Tämä on naisen elämää. Sitä aivan tavallista. Kun revitään joka suuntaan. Naisen elämä on perheen liimana oloa, nivelten öljyämistä, varaosien korjausta, ruuvien kiristystä. Että kaikki pysyisi kasassa.

Kuka löysäisi joskus minun ruuvejani?

Joskus tuntuu samalta kuin juoksukilpailun maalissa: Olen hengästynyt. Juoksun viimeiset kilometrit juostaan aina kovempaa välittämättä kivusta. Maalissa tuntuu, että keuhkot räjähtäisivät, ettei happi kulje. Mutta endorfiinit ja runner's high, huumaava onnentunne, vetää silti kasvot leveään hymyyn.

Missä maaliviivan euforia on arjessani?

Ei sitä ole. Euforia ei ole osa arkea. Se kuuluu juhlaan. Arki on tasapaksua, tylsää treeniä. Sitä kiittämätöntä työtä viikosta toiseen, kun tuloksia ei näy. Mutta maksun päivä koittaa kyllä, työstä saa aikanaan palkkansa. Maratonin maaliviivalla, 42 kilometrin jälkeen.

Tai kun lasten judo-opettaja sanoo, että toivoo omien lastensa kasvavan joskus samalaisiksi kuin minun. Pitävänsä joskus yhtä paljon sisarustensa puolta, olevan yhtä reiluja ja reippaita. Hän toivoo osaavansa olla pojilleen yhtä hyvä äiti. (Kuin minä? Joka kokee päivittäin epäonnistuvansa, olevansa se huonoin Rabenmutter?)

Tämä on sitä maaliviivan euforiaa. Se pitää vain osata kuulla. Ja nähdä.

Kun ajatukset alkavat lipsua itsesäälin tai uhrimentaliteetin puolelle, keskityn olemaan kiitollinen. Se saa ajatukseni kiinnittymään siihen mikä on hyvin. Otan askeleen uhrin uppoavalta laivalta kiitollisuuden pelastusveneeseen. Enää en ole aaltojen armoilla. Venettä ohjaan minä itse. Se suuntaa sinne, minne haluan sen kulkevan: Määränpäänä on toivo.

Tänään olen kiitollinen näistä:

- Työt sujuivat hyvin. Sain kaiken tehtyä ja löysin aikaa kirjoittaa blogiini tekstin.
- Nyt on perjantai. Saan hengähtää.
- Saan varata majapaikkoja Vrindavan, Agra, Rishikesh, Delhi nimisistä paikoista. Enää muutama viikko kunnes näen Himalajan ja Gangesin.
- Poikia kehuttiin eilen judossa.
- Pääsen katsomaan taas nelivuotiaan tyttären balettiharkkoja. Siinä on vaaleanpunaista taikaa harmaan arjen keskellä!
- Mies tulee joka ilta kotiin. Oli päivä kuinka pitkä tahansa, se päättyy aina yhdessä.
- En ole enää yksin. (En vieläkään oikein käsitä onneani!)
 

Pahan päivän niksit

Miten selvitä pahasta päivästä, kun aamu alkaa siitä, että peilistä kurkistaa myyrä, jonka silmäpussit roikkuvat poskille? Kun keittiön patteri on jääkylmä ja kuopus uhkaa sotkea koko kodin, koska ei saa aamupalaksi "sitä toista" jugurttia? Kun ristiselkä naksahtaa oudosti säteillen hetkeksi kipua jalkoihin? Kun esikoinen kysyy, "mistä te eilen illalla riitelitte"?

Myönnän, ettei tällainen päivä ole kovin paha. Ihan normi perheelliselle. Mutta olen nähnyt pahempia. Ja niistäkin olen selvinnyt muun muassa näillä:

- Keitä kahvia. Paljon kahvia.
- Ota lapsi syliin hetkeksi. Siitä tulee hyvä-äiti-olo.
- Lähde lenkille, salille, venyttele tai joogaa (esim. netistä löytyvien videoiden ohjeiden mukaan)
- Syö pala suklaata. Aikoinaan voidessani huonosti, en saanut syötyä mitään. Elin pelkällä suklaalla todistettavasti muutaman viikon aivan hyvin.
- Älä siivoa, ellei se ole sinusta kivaa.
- Mutta siisti ehdottomasti julkisivusi: Meikkaa huolellisesti. Jos silmät ovat turvonneet, rajaa ne erityisen paksusti (mieluiten koko liikkuva luomi) tummalla kajaalilla. Se häivyttää turvotuksen, eikä ripsivärin sotkeentuminen yläluomeen näy!
- Laita kivat vaatteet päälle. Poseeraa peilin edessä, iske silmää itsellesi ja ota edes yksi selfie. (Oikeasti! Ei tarvitse kertoa kenellekään!)
- Laita tanssimusiikki päälle ja tanssi lasten kanssa. Tai yksin.
- Juo taas kahvia.
- Kirjoita tällainen selviytymislista tai kiitollisuuslista.
- Suunnittele illaksi treffit ihanan miehen kanssa. Deitti voi ihan mainiosti olla elokuvailta omassa olohuoneessa. Mutta meikkaa. Vaihda vaatteet. Sytytä kynttilä. Tee jotain yllättävää. (Shh! That's my plan!)

"Harjoittele olemista!"

Sunnuntaissa on taikaa. Se on kuin hunajaa, joka valuu hitaasti lusikalta aamuteehen tai sunnuntaisämpylän päälle. Se on keittiöstä leijaileva omeletin ja kahvin tuoksu, auringonsäde, joka kutittelee brunssipöydän ääressä hymyileviä kasvoja. Sunnuntai on mies, joka vetäisee syliin ja suutelee hellästi otsalle.

Siitä ei ole vielä kauaa, kun sunnuntait olivat ahdistavia. Vapaaviikonlopun päätteeksi tiesin, että kohta olisi ilta, lapset tuotaisiin kotiin ja kahden viikon armoton putki yksin heidän kanssaan alkaisi taas alusta. Ja kun lapset olivat viikonlopun minulla, oli saatava pitkäveteinen sunnuntaipäivä kulumaan kolmen, tuolloin alle kouluikäisen kanssa. Yksin.

Aina piti olla sunnuntaisuunnitelma. Elämä oli jatkuvaa suorittamista.

Suoritan edelleen. Kun on jatkuvasti jotain tekemättä, täytyy jokainen minuutti käyttää järkevästi. "Täytyykö?", mies kysyy. Ennen kuin istahdamme aamiaispöytään, alan listata päiväohjelmaa: pyykit, pieneksi jäädneiden vaatteiden lajittelu, imurointi, lasten kanssa ulos, ruoka, läksyt...

"Emme suorita tänään yhtikäs mitään. Teemme mitä ikinä lystäämme," mies sanoo päättäväisesti ja kuulostaa kummasti Peppi Pitkätossulta. "Sinä harjoittelet tänään olemista."

Tehtäväni on siis harjoitella olemista. Suustani pääsee naurahdus, joka kuulostaa mielipuoliselta. Kuinka hullu ajatus! Kohta mies varmasti käskee hyppimään tuolilta tuolille, keinumaan kattokruunussa tai nostelemaan hevosia.

Sen sijaan hän nousee, keittää kahvia ja selvittää samalla ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä kahdeksanvuotiaalle esikoiselleni.

Lapset syövät sämpylänsä. Keskustelu kääntyy ensimmäisestä maailmansodasta Tintin seikkailuihin. Kuusivuotias pohtii, onko sarjakuvahahmo aikuinen vaiko sittenkin vasta lapsi. Mies ojentaa valmiin kahvin. Kuopus kiipeilee miehen sylissä. Minä siemailen kahviani.

Aika pysähtyy. Tuntuu siltä, että maailma seisahtaisi paikoilleen ja minulle annettaisiin lisäaikaa ihailla yhtä ohikiitävää hetkeä, joka jo pian unohtuisi: Yöpukuiset lapset kikattelevat, heidän pellavapäänsä loistavat aamuauringossa. Huomaan, kuinka kovin pieniä he vielä ovat! Miehen kasvoilla on onnellinen ilme. Hän vilkaisee olkansa yli minuun niin, että villasukkani alkavat pyöriä nilkoissa.

Kaikki on hyvin. Juuri nyt.

Hetkeä seuraa toinen, ja sitä kohta taas seuraava. Pian yhden lapsen nenä pitää niistää. Toinen itkee veljen rumia sanoja ja kolmas kinuu Play Station-peliaikaa. Lattian tahmeisuus erottuu taas. Ja  sormenjäljet ikkunassa. Pesukone jyskyttää vessassa, se on taas liikkunut lingotessa. Kohta pitää laittaa pyykit kuivumaan.

Olen taas kyydissä ja minua viedään. Mutta miehen sanat kaikuvat korvissa. Enää ne eivät kuulosta hulluilta.

Onnistuin olemaan - ainakin hetken.

Tasapaino

Olin kolme vuotta yksinhuoltaja. Kun ex-mieheni lähti, lapset olivat juuri täyttäneet 5, 3 ja 1 vuotta. Elämä tuntui pitkään siltä, että toinen jaloistani olisi amputoitu. Tarkemmin sanoen, että jalka olisi revitty irti ilman puudutusta.

Mutta nyt en aio kirjoittaa kivusta vaan tasapainosta.

Asiat ovat hankalampia, kun on vain yksi jalka. Askelta ei voi tasapainottaa eikä varmistaa. Kun jalka väsyy, sitä ei voi lepuuttaa. Jos horjahtaa, kaatuu rähmälleen. Menetykset ovat heti paljon suuremmat. Riskit korkeammat, kun ei ole toista jalkaa korjaamassa tehtyjä virheitä.

Sama periaate pätee myös vuorikiipeilyssä. Mutta koska maasto on vaaralisempi, lajissa ollaan varovaisempia. Kiipeilyssä on kolmen pisteen sääntö: Neljästä raajasta pitää aina kolmen olla kosketuksessa kiveen. Siirtoja tehdään yksi jalka, yksi käsi kerrallaan.

Yksinhuoltajana väsyin nopeasti kannattelemaan perhettä yksin, eikä kukaan ollut ottamassa vastaan, kun kaaduin. Seuraukset näkyivät heti lapsissa, kun ei ollut toista aikuista tasapainottamassa tekemiäni virheitä. Koko keho, perhe, alkoi väistämättä vääntyä ja kasvaa väärään asentoon, kun painopitse siirtyi ja kaikki keskittyi yhden jalan päälle.

Nyt elämässäni on uusi mies. Ei mikään proteesi.

Uusi jalka on vahva ja kävelee välillä omia teitään. Sillä on oma tahto, enkä aina pysy perässä. Mutta  löydämme aina lopulta yhteisen rytmin ja suunnan. Yhteisaskelta täytyy harjoitella kuten tanssikuvioita.

Mutta olo on kuin ihmisellä, joka on saanut liikuntakykynsä takaisin. Joka vielä epäuskoisesti harjoittelee kävelyä. Ihmettelee, voiko tähän uuteen luottaa? Pelko jalan pettämisestä, uudesta kaatumisesta on suuri. Välillä askel on viela haparointia, kompastelua. Mutta usko kasvaa jokaisella askeleella.

Hiljalleen katse kohoaa, huomio siirtyy jalasta maisemiin: kuinka kaunista ympärillä onkaan! Tienvarressa kasvaa ihmeellisiä kasveja ja outoja hedelmiä, joita en ollut huomannut vuosiin, keskittyessäni hankalaan raajarikkoiseen vaellukseeni.

Uusi tasapaino vaikuttaa koko kehon asentoon ja kasvuun. Kun seisoo kahdella vahvalla, itsenäisesti maahan juurtuneella jalalla, selkä on suora ja pää pystyssä.

Äitikuvia

Jos katson kulunutta viikkoa, voisin sanoa, että se on epäonnistunut. Tarkemmin sanoen, minä olen epäonnistunut.

Työssäni epäonnistuin, sillä kotona oli välillä kolmekin yskivää pikkupotilasta ja työt kasaantuivat viikon myötä Himalajavuoristoksi, jota en yksinkertaisesti kyennyt ylittämään köhivien matkaseuralaisten kanssa.

Äitinä epäonnistuin, koska en työpaineiden ja väsymyksen takia kyennyt hoitamaan sairaita lapsia niin kuin he olisivat mielestäni ansainneet: Mielikuvissani puen viimeistään lasten kuumeen noustessa essun päälle ja keittelen sipuliyskänlääkettä ja yrttirohtoja pullantuoksuisessa keittiössä.

Todellisuudessa karjuin kiukuttelevalle ja sisaruksiaan härnäävälle toipilaalle niin, että tämä ilmoitti haluavansa muuttaa isälleen. "Papa osaa hoitaa sairaita paremmin kuin sinä!"

Vajaan viikon sairastelun jälkeen laitoin lapset tarhaan puolikuntoisina, että saisin tehtyä edes osan töistä ja, häpeän myöntää, että pääsisin hetkeksi lenkille. Tarhasta soitettiin, että ainakin poika pitäisi hakea kotiin.

Mielikuvieni hyvä haltijataräiti muuttui hetkessä salamoita sinkovaksi Pahattareksi. Noita-akaksi, joka myrkyttää vielä koko perheensä. Tällaisina hetkinä kuulen pääni sisällä salakavalan syytöksen: "Olethan jo kerran onnistunut myrkyttämään ja rikkomaan perheesi."

Itsesyytökset jatkuvat. Epäonnistuin tällä viikolla myös itseäni kohtaan.

En löytänyt omaa aikaa. Oma aika tarkoittaa minun kielessäni urheilua. Se on asia, joka pitää minut selväjärkisenä, vahvana, jaksavana. En päässyt tarpeeksi jos lainkaan urheilemaan. Mutta turha siitä on soimata itseään. Jos ei yksinkertaisesti pääse lenkille, sitten ei pääse. Enhän olisi voinut jättää sairaita (tai terveitäkään) lapsia yksin kotiin.

Tässä kohtaa mielikuvat elämäni eri rooleista törmäävät toisiinsa: Täydellinen pullantuoksuinen suloisen pehmeä äiti ja kova todellisuus. Pullaäiti on sellainen, jonka lämpimään syliin on ihana kaivautua. Nojata pää pehmeää rintaa vasten. Tällainen äiti on pullea ja hyväntuulinen. Äiti, joka lepää itsessään ja nauttii lapsistaan.

Nautin minäkin. En vain ole yhtä pehmeä. Rintani ovat tyhjät ja roikkuvat kolmen imetetyn lapsen jäljiltä. Sylini ei ole kovin pehmeä, se on suorastaan kova, eikä siinä saa koskaan istua tarpeeksi kauaa. Syytän itseäni siitäkin, etten ota lapsia tarpeeksi syliin.

Mielikuvani hyväntuulisesta palleroäidistä on ristiriidassa sen toisen naisen kanssa, joka sisälläni asustelee. Haluan kyllä olla pehmeän pullea, ihanan iloinen äiti. Mutta heti, kun vyötäröni alkaa muuttua mielestäni vähänkään pullamaiseksi, koen itseni huonoksi ja rumaksi naiseksi.

Seurauksena käyn enemmän lenkillä, salilla, lasken kaloreita, laihdutan. Se tekee sylistäni taas kovemman. Minusta kiireisemmän. Ja pullantuoksu leijailee taas kauemmaksi.

Herätys! Näiden mielikuvien väliltä on löydettävä tasapaino, jos haluaa selvitä naisen elämästä.

Onneksi mielikuvat ovat kuvia ja niitä voi muokata, maalata, piirtää, kertoa, sanailla uusiksi. Sellaisiksi omanlaisiksi.

Ehkä juuri tämä omien uusien mielikuvien rakentaminen on äitiyden ja naiseuden vaikein kehitystehtävä. Se, että on opeteltava hyväksymään omanlainen äitiys ja naisellisuus.

Minun on vaikea myöntää itselleni, etten voi koskaan olla se mielikuvien äiti, jonkalaiseksi itseni kuvittelin ennen kuin sain omia lapsia. Petyin itseeni, kun jokaisen syntyneen lapsen myötä vastasin aina vain vähemmän tuota kuvaa.

Ongelma on se, että jos vertaan itseäni jatkuvasti siihen muka täydelliseen, epäonnistun päivittäin. Enkä halua kokea jatkuvaa riittämättömyyttä.

Siksi on terveellistä pysähtyä ja kysyä, kenen luoma kuva tuo "äiti" on? Vastaus kuuluu: lapsettoman, epävarman ja kokemattoman tytön. Näin aikuisen naisen näkökulmasta aika naurettavaa.

Mutta jos se on naurettavaa, miksi sitten on niin vaikea luopua vääränlaisista kuvista? Miksi silti koen päivittäin huonoa omaatuntoa, kun en olekaan se pehmeä pullaäiti?

Mietin, onko tuo kuva äitiydestä siksi niin naivi ja yksiulotteinen, että se on se lapsen näkökulma. Lapsi kokee äidin turvalliseksi, pehmeäksi, lämpöiseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko äiti sitä omasta mielestään.

Itse koin oman äitini juuri sellaiseksi. Kun muistelen lapsuuttani, äiti leipoi pullaa, laittoi laastarin, lauloi lauluja ja luki iltasatuja. Jos kysyisin äidiltäni, hän kertoisi tarinan äitiydestään omasta perspektiivistänsä. Se olisi moniulotteisempi ja varmasti paljon itsekriittisempi kuin lapsen näkökulma.

Yritämmekö me äiteinä tavoitella lapsen luomaa mielikuvaa?

Sellaista, joka kaikkoaa väistämättä lapsuuden myötä, kun meistä itsestämme tulee äitejä? Sellaista kullattua lapsuuden idylliä, jolla ei ole mitään tekemistä aikuisen kokemuksen kanssa? Entä jos omat lapsemme kokevat meidät juuri sellaisina, ihanina ja riittävän pehmeinä, vaikkemme ollenkaan ansaitsisi sitä omasta mielestämme?

Tämä ajatus antaa minulle tämän epäonnistuneeksi kokemani viikon päätteeksi uutta toivoa.

Ehkä sittenkin riitän.

(Kuva: https://www.lostmy.name/de)

Arjenkesyttäjä Bloglovinissa

Seuraa Arjenkesyttäjä Frau Berliniä Bloglovinissa!

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14718375/?claim=m65y4pk3gv6">Follow my blog with Bloglovin</a>



 <script>
  (function(i,s,o,g,r,a,m){i['GoogleAnalyticsObject']=r;i[r]=i[r]||function(){
  (i[r].q=i[r].q||[]).push(arguments)},i[r].l=1*new Date();a=s.createElement(o),
  m=s.getElementsByTagName(o)[0];a.async=1;a.src=g;m.parentNode.insertBefore(a,m)
  })(window,document,'script','//www.google-analytics.com/analytics.js','ga');

  ga('create', 'UA-74294665-1', 'auto');
  ga('send', 'pageview');

</script>

Ei mitään kiiltokuvaelämää, kiitos!

Silloin, kun kamppailu arjen kanssa on pahimmillaan, kun taistelen sen silpovia hampaita ja repiviä kynsiä vastaan, en ehdi kirjoittaa blogia. Silloin arjenkesytystaitoni eivät ole ollenkaan varmoja. Eikä ole itsestäänselvää, että aina voitan.

Olen hävinnyt monta kertaa. Ainakin hetkeksi.

Olen läsähtänyt lattialle itkemään. Saanut jonkinasteisen hermoromahduksen kassajonossa kiukuttelevien lasten kanssa. Huutanut liian kovaa tarhan edessä. Niin, että saksalaisäidit ovat nyrpistelleet nenäänsä (jolloin lasten sanavarasto on kummasti kasvanut uusilla suomalaisilla kirosanoilla). Kyllä, olen sanonut rumasti. Hyvin rumasti. Haastanut turhaa riitaa miehen kanssa. Olen itkenyt itseni väsymyksestä uneen. Tai nukahtanut tietokoneen ääreeen, kun olisi pitänyt tehdä töitä. Lista on pitkä.

En ole Wonder Woman, vaikka itseäni mielelläni sellaiseksi tsemppaan.

Mutta miehellä on tapana sanoa, että lasku tulee vasta lopussa. Sitten, kun jostain tietystä vaiheesta on menty läpi. Vasta sitten tehdään listaa voitoista ja tappioista.

Ja minä jään lopussa aina voitolle. Koska valitsen niin.

Arjenkesyttäjä on palkintorooli: Vasta sitten, kun olen voittanut, kun vaikeista hetkistä on kulunut tarpeeksi aikaa, kun näen asiat etäisyydeltä, sitten voin laitaa kesyttäjän silinterin päähäni ja poseerata itselleni. Silloin kirjoitan tätä blogia. Silloin esitän itselleni voittajaa.

Ja olen sitä oikeasti.

Ai miksikö? Siksi, että vaikka kaatuisin, nousen aina uudelleen. Pudistelen pölyt, laitan laastarin, oikaisen kruunun ja jatkan matkaa.

Silloin olen oikeasti se uhkarohkea arjenkesyttäjä, en vain esitä sitä. Selviytyjä, jonka tarinaa itselleni kerron. Silloin poimin arjestani ne hetket ja asiat, jotka ovat olleet hyvin. Tai ne, jotka olivat erityisen vaikeita, mutta joista silti selvisin.

Keskityn siihen.

Niin, ei se sankaruus ole sitä, että elää kiiltokuvaelämää. Vaan sitä, että uskaltaa astua kiiltokuvan ulkopuolelle rosoiseen todellisuuteen. Että antaa arjen hiertää hiekkapaperina sileäksi. Tai ainakin antaa sen yrittää - antaen sille samalla kunnon vastusta. 

Kiitollinen tänään

Tavoitteeni on treenata aktiivisesti kiitollisuuslihastani. Haluan tehdä siitä vahvan, kestävän ja iskukykyisen. Puolustautuakseni arjen pimeämpiä hetkiä vastaan. Kiitollisuutta voi harjoittaa listaamalla säännöllisesti niitä asioita, jotka elämässä ovat hyvin. Näin katse kohdistuu positiiviseen ja sisällä herää toivo.

Tänään olen kiitollinen näistä:

- Mies palaa työmatkalta.
- Flunssa alkaa parantua.
- Sain nukuttua tavallista pidempään.
- Sain auttaa exää. Esikoiselle tuli isän auttamisesta hyvä mieli. Pojan ilosta tuli itselle hyvä mieli.
- Kukista.
- Odottavasta elokuvaillasta.
- Tästä blogistani.
- Ensiviikkoisesta matkasta kotimaahan.
- Wonder Woman-kahvikupistani...
- Perjantaista.

Kyse on asenteesta: märkä ja kylmä vaiko sittenkin ylpeä ja onnellinen?

"Huono" äiti on riittävän hyvä

Huono nainen. Huono äiti.

Maistelen näitä sanoja joka ikinen päivä. Mietin, mikä on näiden vastakohta, "hyvä äiti" ja "hyvä nainen".

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa harvoin enää haukutaan naisia huonoiksi vain, koska he elävät samanlaista elämää kuin miehet. Mutta miten on äitien laita?

Ainakin Saksassa on "hyvien äitien" liiga. Sen jäsenyys on kunniamaininta. Vaikeaa on se, ettei tätä arvosanaa voi ansaita. Joko sitä on tai ei ole. Eikä se juurikaan riipu äidin tekemisistä, vaan enemmänkin olemuksesta. Vastaako hän kuvaa hyvästä äidistä, edes julkisesti?

Vaikka liigajäsenyyttä ei voi ansaita, sen voi menettää. Sitä äidit iltaisin pelkäävät. Kun epäilys hiipii mieleen.

Harvoin Saksassakaan enää haukutaan ketään sanalla "Rabenmutter", "varisäiti", joka tarkoittaa lapsensa hylkäävää ja heitteille jättävää "hirviöäitiä". Mutta nenää nyrpistellään siitä huolimatta kaikille itseä muka huonommille äideille.

Yksinhuoltajana en voinut millään olla hyvä, koska mieskin oli lähtenyt. Sehän tarkoitti jotain se!

Jälkikäteen olen kuullut, kuinka tarhaäidit kuulemma supisivat selän takana. Hermoilustani kolmen erokipuilevan tarhaikäisen kanssa, itkukohtauksistani, esimerkiksi silloin, kun uhmaikäinen puri mahaan tarhan edessä niin, että vuosin verta. Tai urheiluvimmastani, kun juokseminen oli ainoa asia, joka piti selväjärkisenä, kovasta meikistäni, joka oli kuin suojeleva panssari, väsyneestä ilmeestäni, suorasta puheestani, ja itsekriittisyydestäni. Eihän hyvä äiti koskaan julkisesti kyseenalaista itseään!

Itseironia ei kuulu "hyvän" äidin maailmaan.

Saksassa on aivan tavallista sanoa naisena äitiystävälle tai miehenä vaimolle: "Sinä olet hyvä äiti." Viestin tarkoitus on pönkittää tuskailevan äidin heikkoa itsetuntoa. Itsekriittisyys iskee jokaisella silloin, kun esirippu laskee ja julkihymy saa jäätyä.

Huonon päivän iltana, kun koen epäonnistuneeni äitinä, mies kuiskaa korvaan: "Olen ylpeä sinusta. Olet hyvä äiti. Ajattelet lastesi parasta." Silloin se tekee hyvää. Silloin olen kiitollinen tästä mantrasta, jonka toistaminen poistaa ainakin hetkeksi riittämättömyydentunteen.

Mutta kun olen riitaisen uhmakkaalla tuulella, sanon: "En ole hyvä äiti, vaan riittävän hyvä omille lapsilleni, koska rakastan heitä! Olen minä. Ja sen lisäksi äiti."

Äitiys on vain yksi rooli naisen elämässä. Miksi tuon yhden pitäisi olla niin paljon pyhempi kuin ne muut? Emmehän me naiset synny uudellen "hyväksi" vain, koska itse synnytämme lapsen.

Asiahan on toisin päin! Meistä ei tule vanhemmuuden myötä parempia ihmisiä, vaan jo ennen vauvaa äideille syntyy loputon itsekriittisyys. Sitä se rakkaus on. Haluaa toiselle vain parasta. Ystäväni muotoili asian kerran osuvasti näin: "Jos minusta ei olisi tullut äitiä, olisin jäänyt siihen uskoon, että olen hyvä ihminen."

Niin, äitiys on extreme-laji, joka vie äärirajoille.

Itse koen kerran saamani "huonon äidin" leiman vapauttavaksi. Ei sitä ole kukaan sanonut, mutta katseet olen tuntenut nahassani.

Näin on helpompi. Olen itsevarmempi, teen asioita itseni ja lasteni takia. En sen mukaan, mitä muut ajattelevat. Tiedän yleensä olevani riittävän hyvä. Ja tiedän myös jotain niistä pimennoista ja rotkoista, joita jokainen äiti elämässään kohtaa. Ehkä enemmän kuin ne, jotka vielä uskaltavat tuomita muita.

Tunnen katseet edelleen, mutta nyt ne ovat usein kunnioituksen ja kateuden sekoitteisia.

Näille äideille tekisi mieli sanoa: "Free yourself! Ole sovinnolla huono äiti, ollaksesi vihdoin riittävän hyvä!"

Kakkupaloja

Yrtimme nelivuotiaan tyttären kanssa leikata pyöreää kakkua paloiksi. Tytär pyysi itselleen suurinta palaa, mutta huomasi, että samalla muille jäi vähemmän.

Niin se on, elämässä palat eivät mene tasoin. Eikä niiden aina tarvitse mennäkään.

Nyt ei ole tarkoitus politisoida kakkupalojen reilusta jaosta tai siitä, kuka tänään vie roskat, tyhjää tiskikoneen tai imuroi.

Tosiasiahan on se, ettei arjen paloja voi jakaa reilusti, koska ne ovat peräisin eri kakuista.

Eihän arjessa hoidettuja tehtäviä voi koskaan jakaa täysin tasan. Se on ehkä mahdollista, kun perheessä ei ole lapsia ja ehkä vielä yksilapsisessa perheessä. Mutta viimeistään silloin, kun perheeseen syntyy toinen lapsi, perheen täytyyy kehittää tehokas työnjako.

Eikä tehokasta kautta historian ole koskaan ollut se, että kaikki tekee yhtä paljon kaikkea samaa.

Onko se reilua, että saan tehdä kotona töitä, että saan olla lasten kanssa enemmän ja, että saan tienata vähemmän, kuin mies, joka tekee pitkää päivää? Onko reilua, että heittäydyn avuttomaksi renkaiden vaihdossa tai poraamisessa?

Niin, reilua on kai, että jokainen ylipäänsä tarjoaa palan omaa kakkuaan perheen pöytään. Miten niitä vertailemaan?

Tarkoitukseni on kirjoittaa siitä omasta kakustani, jonka yritän jakaa päivittäin sellaisiksi paloiksi, että siitä riittäisi reilu pala perheen pöytään, etenkin lapsille. Ja, että siitä jäisi silti suhteellisen hyvän kokoiset palat työlle, urheilulle, itselleni, miehelle.

Tämä tuntuu yleensä olevan mahdoton yhtälö: kun leikkaan kakustani ison siivun työlle, kasvaa vessan lattialla oleva pyykkikasa. Kun leikkaan ronskin palan lapsille, täytyy töitä tehdä yöstä, joka  verottaa omaa ja parisuhdeaikaa tai unta.

Tuntuu, että naisen ja etenkin äidin elämä on jatkuvaa palojen puntarointia. Kokoajan palat ovat epätasapainossa.

Mutta täytyykö tästä epätasapainosta ahdistua? Huomenna voi tasapainoilla sitten toisinpäin.

Asiat ja ajatukset, jotka minua helpottavat silloin, kun arjen kakunjakopuuhat alkavat ahdistaa:

- Hengitä syvään.
- Luovu ajatusesta, että saisit jotain valmiiksi. Äidin ja miksei jokaisen naisen elämän olennainen osa on keskeneräisyys. Hyväksy se! Lapset ja me aikuisetkin olemme keskeneräisiä projekteja. Sitäpaitsi, kun huushollissa saa jotain valmiiksi, alkaa uusi kierros (pyykkiä, imurointia, vaipanvaihtoa, iltasatuja, ruuanlaittoa, laihdutusta, juoksulenkkiä). Älä ahdistu siitä. Olet tehnyt työsi hyvin, kun uusi kaaos voi alkaa puhtaalta pöydältä.
- Katso sotkua, keskeneräistä työtä, ylimääräisiä kiloja vyötäröllä ja sano: "Jes! Siinäpä oiva projekti. Vihdoinkin on jotain tekemistä!" (Ei toimi aina, myönnän. Mutta terve itseiroia auttaa pitkälle!)
- Katso, kuinka kauan siedät sotkua, tahmeaa lattiaa, keskeneräistä rästityötä tai pyykkikasaa. Tämä on kärsivällisyysharjoitusta. Sillä harjoitetaan luonnetta. Sotkuunkaan ei tarvitse reagoida heti. Näytä sille kuka on pomo! Sinä päätät mitä, milloin, miksi. (Tämä neuvo on sinänsä huono, koska yleensä ongelma vain kasvaa, kun sen lakaisee maton alle. Mutta toisaalta: samalla kasvaa myös tarmo ja siivousvimma...)

Tätä tekstiä kirjoittaessani, moni muu työ joutuu odottamaan. Mutta valitsin silti tämän. Päätin leikata tänään kakustani ison palan blogia. Sen seurauksesta muut palat jäivät aika surkeiksi. Esimerkiksi pyykkipala.

Mutta so what?

Lumikuningatar

Niille äideille, joilla on tyttöjä, lumikuningatar Elsa ja tämän "huurteinen seikkailu" on liiankin tuttu. Meidän huushollista löytyy kimalteleva Elsa-prinsessapuku, kaksi Elsa-lettiä, Elsa-huulipunaa, lukuisia Elsa-pinnejä, kahdet Elsa-tossut, Elsa-paitoja, Elsa-kruunu ja tietenkin myös itse elokuva.

Poikien mielestä Elsa on "tyhmä idiootti", joka vain "hoilottaa" jossain lumilinnassa. Parasta elokuvassa on kuulemma raivoava lumihirviö, kun Olaf meinaa sulaa takan ääressä ja kun Anna meinaa kuolla. (Täytyisikö olla huolissaan?)

Tästäkös pikkusisko suuttuu. "Elsa ei ole tyhmä! Eihän, äiti?"

Vastaan aina ei. Tietenkin. Ja tarkoitan sitä oikeasti. Enkä häpeä myöntää asiaa. Mitä useammin katson elokuvan, sitä varmempi olen asiasta: Lumikuningattaren viesti on kaikkea muuta, kuin tyhmä.

Hans Christian Andersonin alkuperäinen satu on koskettava, mutta Elsan tarinassa on jotain, joka iskee.

Elsalla on taikavoimia, hän voi muuttaa kaiken jääksi. Suutuspäissään hän suitsee käsistään jäätä ja lunta. Koko maailma jäätyy. Elsan erikoinen lahja ei ole siunaus, vaan se muuttuu hänelle itsellen ja häntä ympäröivälle maailmalle kiroukseksi, koska hän ei hallitse sitä.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka kaikilla lahjoillamme ja ominaisuuksillamme on kaksi puolta. Uudessa parisuhteessani olen huomannut, että ne asiat, jotka kumppanissa ärsyttävät, ovat saman luonteenpiirteen kääntöpuoli, jota tässä ihmisessä erityisesti rakastan.

Esimerkiksi näin: suurpiirteinen ei stressaa, muttei aina myöskään näe arjen sotkua. Johdonmukainen on reilu, muttei anna kovin helposti anteeksi. Leppoisa luonne on armollinen itselleen ja muille, mutta on ehkä myös laiska.

Itse olen äkkipikainen. Se on elämääni suuresti vaikeuttava ominaisuus. Läheiset kärsivät ailahtelevasta ja helposti tulistuvasta luonteestani. Eron myrskyissä uskottelin itselleni, etten ole parisuhdekykyinen, koska sytytyslankani on niin lyhyt.

Tietenkään ero ei johdu koskaan yhdestä ominaisuudesta. Mutta siihen liittyy aina paljon häpeää.

Minä häpesin.

Häpeä lamauttaa. Se pakotaa vetäytymään kuoreen. Käpertymään itseensä. Pakenemaan pelottavaa läheisyyttä.

Elsan tavoin minäkin pakenin omaan jäiseen yksinäisyyteni. Uskottelin itselleni, etten tarvitse ketään. Enhän ole kykenevä olemaan muiden kanssa, koska satutan heitä.

Kesti kauan, kunnes ymmärsin, etten ole vaarallinen, ettei minun tarvitse hävetä. Etten ole syyllinen kaikkeen. Eroonkin oli monta syytä, joista äkkipikaisuuteni oli yksi pienimmistä.

Hiljalleen ymmärsin, mikä voima luonteenpiirteessäni piili, jos vain osasin käyttää sitä oikein. 

Samoin kuin Elsan tarinassa jään sulamiseen tarvittiin rakkautta poistamaan häpeän. Tarvittiin ihmistä, joka rakasti siitä huolimatta. Ja juuri siksi. Koska luonteenpiirteelläni oli hänen silmissään käsittämättömän kaunis kääntöpuoli.

Hänelle olen voimakas, intohimoinen, tunteellinen, innnostuva.

Rakkaus ei ole vapaalippu, joka oikeuttaa käyttäytymään miten vain. Se ei tarkoita, että äkkipikaisuuteni hyväksyvä mies nauttisi huonosta käytöksestäni. Hän vain hyväksyy sen hyvien ominaisuuksieni kääntöpuolena.

Rakkaus ja hyväksyntä vastuuttavat tekemään parannuksen. En voikaan antaa periksi. Rakkaus pakottaa kääntymään, palaamaan, sulattamaan sydämmen.

Samalla tavalla kuin Elsa, minun on aika opetella hallitsemaan saamaani voimaa. Kantamaan vastuu käytöksestäni. Voin käyttää sitä hyvään tai pahaan, suhteen rakentamiseen tai sen hajottamiseen.

Voima on minun.