Villiheppoja ja hevoskuiskaajia

Aivan tavallisen yön tapahtumia:

Olin nukkunut puoli tuntia, kun nelivuotias kuopus seisoi yhtäkkiä vieressäni: "Äiti, pissihätä!" Housut olivat märät. Ajattelin, ettei tässä nyt enää mikään hätä ollut. Nousin, vaihdoin tytön yövaatteet, sanoin "ei haittaa" ja peittelin hänet sänkyynsä. 

Juuri nukahdettuani kuusivuotias keskimmäinen karjui huoneestaan: "Täällä on kuollut mies!"

Hyppäsin ylös, löin varpaani sängyn jalkaan, kompuroin pimeässä miehen makuuhuoneen lattialle järjestelemien tavoiden yli ja istahdin pojan sängyn laidalle. Huoneessa ei ollut kuollutta miestä, ei mörköä, eikä Haisuliakaan. Tai ehkä Haisuli oli käväissyt...

"Ai, ai. Ei tarvitse pelätä. Äiti on tässä. Ai, ai", sanoin mekaanisesti.

Poika ei ollut uskaltanut tulla viereen. Tarhassa hän oli sanonut, ettei äidin vieressä enää voinut nukkua, kun sängyssä oli nyt "muita".  Tarhatäti naurahti kertoessaan. Itse en tiennyt olisinko nauranut, vaiko itkenyt. Lasten isä oli lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen sängyssä oli ollut tilaa. Nyt äidin vieressä nukkui uusi mies.

Uusperheen alkumetreillä kaikkia ujostutti.

Kömmin takaisin peiton alle miehen kylkeen. Miehen, joka oli ottanut tämän haasteen uhkarohkeasti vastaan ja sukeltanut suoraan kolmilapsisen perheen villiin arkeen.

Puoli tuntia yritin nukkua, kunnes aloin kuulla outoa kolistelua. Kello oli kolme. Hiippailin keittiöön, josta äänet kantautuivat: kuusivuotias oli pukenut kaapista päivävaatteensa ja oli täydellä touhulla kattamassa aamiaispöytää.

Nyt petti itsehillintä.

"Mitä ihmettä sä teet!", karjuin. "Nyt on yö! Kello on kolme! Tajuutko sä mitä se tarkoittaa? Nyt nukutaan!" Raahasin pojan takaisin sänkyyn. Riuhdoin häneltä päivävaatteet pois, peittelin ja huusin: "Nyt H-I-L-J-A-A!" Korvissani soi, mutta yläsängyssä isoveli käänsi vain kylkeä. Viereisestä huoneesta kuului pikkusiskon tasaista tuhinaa.

Luojan kiitos! Se tästä olisi vielä puuttunut, että herättäisin muutkin lapset!

Palasin sänkyyn. Mies otti kainaloon, rauhoitteli ja silitteli päätäni. "Rauhoitu villiheppa!", hän kuiskasi. Hänen oli tapana sanoa minulle näin silloin, kun pillastuin, kun nousin takajaloilleni ja olisin mieluiten laukannut hevonkuuseen. "Huomenna nousen ja laitan aamupalan. Saat nukkua pidempään", hevoskuiskaaja sanoi.

Suuttumukseni laantui. Höyrykattilan kansi laskeutui hiljalleen takaisin paikoilleen. Miehen rauhallisuus tarttui. Aloin miettiä, kuinka ystävällistä pojan aamiaispöydän kattaminen oli. Oliko sillä mitään väliä, mihin päivän- tai yönaikaan se tapahtui?

Suuttumus teki tilaa itsesyyttelylle: "Poika oli sekaisin pahasta unestaan, koki huonoa omaatuntoa äidin herättämisestä ja halusi ilahduttaa. Mutta kauhu-äiti vain raivostui!"

Hiippailin pojan viereen. "Anteeksi, että huusin. Nyt on kaikki hyvin..."

Silitellessäni poikaa uneen olin kiitollinen, että sittenkin osasin. Ainakin välillä. Olla ihan riittävän hyvä äiti. Ja siitä, kuinka arkeemme oli saapunut uusi kuiskaaja. Uusi kesyttäjä, joka säteili perheeseemme uudenlaista rauhallisuutta. Joka ei pelännyt karjuvia leijonanpentuja, eikä etenkään sitä petomaista naarasleijonaa, joka ainakin välillä olin.

Ole uhkarohkea

Haastan sinut tänään katsomaan uhkarohkeasti pölyä silmiin ja sanomaan sille:
 
"Pyh! En anna sinun provosoida minua tänään. En lähde mukaan likaisiin peleihisi!"

Ota kirja käteen, lähde kävelylle tai lenkille, leivo kakku, mene saunaan, leiki lasten kanssa, katso elokuva. Pöly odottaa huomiseen.

Ihanaa perjantaita!

Valintoja

Olin salilla miehen kanssa. Ihanaa!

Näin voisi ainakin kuvitella. En ole unohtanut, kuinka vielä vuosi sitten katselin kateellisena pariskuntia, jotka urheilivat yhdessä. Minä olin aina yksin. Yksin kotona lasten kanssa. Yksin tehdessäni työtä kotona. Yksin lenkkipolulla. Yksin salilla. Toivoin hartaasti juuri tämänlaista yhdessäoloa.

Kuinkas ollakaan, sain mitä tilasin. Löysin miehen, joka on vähintään yhtä innokas urheilija, kuin minä. Ja koska olen tästä suunnattoman kiitollinen, treenaan hänen kanssaan aina kuin vain mahdollista. Eilen oli. Siksi jätin viikottaisen joogatuntini väliin.

Valitsin tietoisesti yhteistä aikaa itselleni tärkeän tunnin sijaan. 

Kun kerran itse näin päätin, voisi kuvitella, että päätös olisi tehnyt tyytyväiseksi. Kerrassaan onnelliseksi.

Toisin kävi: vilkuilin jatkuvasti joogasaliin päin, jossa joogakaverit tekivät onnellisen näköisinä aurinkotervehdyksiään. Minä sen sijaan väänsin hampaat irvessä polvikyykkyjä. Ja urheiluhullu mies komensi vieressä: "Selkä suoraksi! Rinta ulos!"

Olin koko salillaolon ajan pahalla tuulella. Juoksumatolla aloin haastaa miehen kanssa riitaa ("Et sanonut edes aamupuurosta kiitos!"), kunnes tämä laittoi kuulokkeet korville ja alkoi kuunnella musiikkia.

Harvinaisen tyhmää. Enkä puhu nyt miehen käytöksestä.

Näin käy usein elämässä. Ainakin omassani. Valitsen, mutta valinta tuntuu aina epätäydelliseltä. Lasi on muka aina puoliksi tyhjä.

Valitsin ison perheen, ura meni hyllylle. Valitsin lasten arkeen sopivan työtavan, hintana on huonompi palkka ja uran unohtuminen hyllylle kokonaan. Valitsen juoksulenkin siivoamisen sijaan. Seurauksena meillä on sotkuista. Hyvin sotkuista. Valitsen valvomisen, että olisi omaa aikaa. Sen hintana on jatkuva unenpuute.

Mitä unohdan on, että kun valitsen, en ainoastaan menetä, vaan myös saan. Sain perheen ja lapsia, yhteistä tai omaa aikaa.

Uskon, että valitseminen kuuluu olennaisena osana naisen elämänkaareen. En tarkoita, etteivätkö miehetkin valitsisi kaikenlaista. Mutta miehen ei tarvitse päättää, haluaako hän jakaa kehonsa, rintansa, yöunensa, uransa toisen, hänestä riippuvaisen ihmisen kanssa. Loppukädessä asiasta päättää nainen. Ja siksi hän kantaa suureksi osaksi seuraukset.

Jokainen tasa-arvoinen nainen kuulee sisällään nyt äänen, joka sanoo: "Voinhan saada molemmat: Lapset ja uran!" Se on totta. Mutta millä hinnalla? Vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Emme voi jakautua ollaksemme tehokkaampia. Valinnoillamme on kauaskantoiset seuraukset ja ne muovaavat meistä sen, kuka olemme. Kuinka suuren palan itsestämme annamme lapsille? Entä työmatkoille? Tai urheilulle?

Takaisin salille.

Oli sellainen olo, että joogamatot olivat vihreämpiä siellä seinän toisella puolella. Oma natiseva juoksumattoni oli inhottavan harmaa. Eikä mieskään ymmärtänyt mitään pahasta olostani. Näistä luksusongelmista, joina itsekin pidin kiukutteluani.

Juoksin kovempaa. Ja kovempaa. Mies vilkuili silmäkulmastaan ja sanoi kuivasti: "Hyvä!"

Siinä juostessani ymmärsin, ettei kyseessä ollutkaan luksusongelma, vaan elämäni keskeisin konflikti: En voinut millään saada kaikkea.

En voinut olla joogatunilla ja juoksemassa elämäni miehen rinnalla samaan aikaan. En ainakaan tässä rajallisessa maailmassa ja aikaan sidotussa elämässä.

Oli kertakaikkiaan vihdoinkin opittava elämään vajaavaisuuden kanssa: mikään ei ole täydellistä. Ja täydestäkin elämästä puuttuu aina jotain.

Näin keski-iän kynnyksellä koen vihdoin kasvavani aikuiseksi. Ja uskallan väittää, etten ole ainoa.

Moni nainen kokee menettäneensä jotain: tärkeitä vuosia urastansa tai täydellisestä äitiydestä. Avainhetkiä lastensa elämästä tai hyvän palkan. Ja se on muka jotenkin epistä. Siihen ovat feministien mielestä syypäinä miehet. Tai toiset naiset.

Mutta ehkä syypää olenkin minä itse. Ja omat valintani?

Tiettyyn elämänmalliin on muka ajauduttu tai usutettu. Moni nainen puhuu itse itsensä omien valintojensa uhriksi. Aivan niin kuin omat valinnat olisi tehnyt joku toinen.

Kuinka moni on oikeasti valmis myöntämään, että on päättänyt jäädä jostain paitsi saadakseen jotain muuta sen tilalle?

Olen nyt siinä pisteessä, että hyväskyn omien päätösteni seuraukset. Elämäni on omien valintojeni summa. Siksi en voi syyttää muita siitä. En oleta enää olevani täydellinen. Tai että elämäni olisi sitä. Ymmärrän, etten voi saada kaikkea. Hyväksyn kaipuun, vajaavuuden ja kieltäytymisen osaksi elämääni.

Elämä on ehkä vähän niin kuin karkkikauppa, josta voi valita muutamia namipaloja. Toiset, suurimman osan, pitää jättää sovinnolla hyllylle. Niiden perään on turha haikailla. Ei haittaa, vaikkei saisi makeaa mahan täydeltä.

Ja jos elämä joskus kaataa sokeria päälle, kannan senkin seuraukset itse. Ja lähden ehkä taas salille - mieluiten miehen kanssa.

Arjenkesyttäjä

Olen rohkea arjenkesyttäjä. En pelkää pedoista raadollisinta, arkea. Seison sen edessä, kohotan raippani korkealle niin, että peto laskee katseensa alas, kumartaa.

Voimautan itseni oman elämäni sankarittareksi. Elämään hyvää arkea. Selviämään arjen haasteista, kesyttämään sen elettäväksi.

Olen kohdannut monia petoja, toinen toistaan kauheampia. Olen kohdannut pettämisen, jättämisen, eron, yksinhuoltajuuden, yksinäisyyden, läheisen sairauden, pelon. Mikään niistä ei ollut yhtä kauhistuttava, yhtä raadollinen, niin armoton haaskansyöjä kuin arki.

Arki on lampaantaljaan pukeutunut susi. Se on ystävällisen oloinen mutta salakavala. Sen aseet muuttavat muotoaan. Koskaan et voi olla varma, mistä se seuraavaksi hyökkää. Arjen aseita ovat väsymys, väsymys ja väsymys. Ja turhautuminen, nälkä, kiire, ajanpuute, arvottomuuden tunne... Lista on loputon.

Jos peto olisi ulkoinen uhka, sitä vastaan voisi liittoutua rakkaiden ihmisten kanssa. Sille voisi asettaa ansoja. Sen voisi kaataa ja ripustaa seinälle. Sen voittamisesta voisi olla ylpeä.

Mutta entä kun olen itse oman arkeni peto? Kun teen itse elämästäni vaikeaa. Eikö selviytyminen kolmen lapsen yksinhuoltajuudesta ole riittänyt haasteeksi? Nyt uusperheen koukerot, eikö niissä ole tarpeeksi oikomista?

Arki on taitava syyttäjä, jonka terävin nuoli on riittämättömyyden tunne. Kuinka otollista, että sen paras liittolainen on perfektionismi: Kun tavoitteet ovat saavuttamattomia, mikään ei riitä. Riittämättömyyden tunteesta seuraa itsensä soimaaminen.

Toisinaan olen peto niiden elämässä, jotka elävät arkea kanssani. Astun syyttäjän jalanjälkiin. Hoidan hommat hänen puolestaan. Motkotan, nalkutan, valitan, syytän. Vaadin rakkailtani täydellisyyttä. Silloin olen pedon liittolainen. Silloin peto pääsee niskan päälle.

Olen oppinut, että arjen petoa ei kannata pelätä, vaan sitä pitää katsoa uhmaten silmiin. Sille täytyy näyttää, kuka on pomo.

Voimia ei kannata tuhlata taistelemalla arkea vastaan, viisaampaa on oppia käyttämään sen voimaa - olla rohkea myrskynratsastaja. Arki voi heitellä, mutta se ei saa hallita. Sen pyörteissä voi keinua, mutta niihin ei saa hukkua.

Arkea ei voi koskaan hallita täysin, mutta sen voi kesyttää siedettäväksi, jopa antoisaksi. Ja arjen yllätyksistä voi oppia olemaan kiitollinen.

Tästä arjenkesytyksestä kirjoitan.