Kaskettua maata

Marraskuu on harmaa, pimeä, tuhkainen. Saksassa vuoden pimeintä kuukautta kutsutaan surukuuksi. Se alkaa pyhäinpäivällä, jota seuraa kaatuneitten muistopäivä ja saksalainen "kuolleiden sunnuntai", jolloin haudoille viedään kynttilöitä.

Maa on kylmä ja paljas. Siitä on poistunut elämä. On vaikea kuvitella, että siitä enää koskaan versoaisi mitään elävää. Että sen syli olisi hedelmällinen.

Itse saatoin tänä marraskuuna entisen appeni hautaan. Samalla hautasin myös hänen sukunimensä ja menneen avioliiton viimeiset rippeet: vaihdoin virallisesti nimeäni.

Nimenmuutos laittoi muistelemaan kaikenlaista. Kivullisesti päättynyttä avioliittoa, avioeroa ja kaikkea sitä hyvääkin, mitä tuohon entiseen elämään kuului.

Hautajaisissa entinen elämä luovutetaan kuolemalle. Siitä pitää päästä irti. Siksi me ihmiset tarvitsemme hautajaisia, rituaaleja, suruaikoja. Että voisimme surra ja päästää sitten irti.

Surulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko elämä nyt hyvää tai jopa parempaa kuin ennen. Surulla on silti tehtävnsä. Ja sille on hyvä antaa tilaa, aina välillä, ainakin hetkeksi.

Mutta kun mielen täyttää alakuloisuus tai suru menneestä, tuntee helposti huonoa omaatuntoa. Nyt pitäisi olla jo niin onnellinen. Ihan niin kuin enää ei saisi surra. Että vanhat lieskat pitäisi peittää sammutuspeitteellä. Kun surulle ei ole uudessa elämässä enää tilaa.

Kuten niin usein nykyään, kun tunteet pitäisi peittää lääkkeillä. Kun luonnollisesti sureville ihmiselle sanotaan, että nyt olisi jo aika ryhdistäytyä.

Mutta marraskuussa ei tarvitse ryhdistäytyä.

Eikä suru vanhasta tarkoita, että sitä kaipaisi takaisin.

Itse suren lasteni puolesta. Suren sitä, että heidän olemassaolonsa perustuu roviolle. Olisin toivonut heille muuta.

Mutta kun on aikansa surrut, katse täytyy suunnata jälleen eteenpäin. Elävien maahan. Kaikkeen siihen hyvään, oka odottaa edessä päin. On itsetuhoista jähmettyä suolapatsaaksi jäädessä katselemaan menneisyyden roihuavan tulessa. Niinkin voi käydä. Minulle oli käydä niin.

Mutta ei käynyt.

Elämääni astui mies, joka hitaasti, kärsivällisesti ja rakastavasti otti kädestä ja ohjasi ulos tuosta savuavasta maasta. Askel askeleelta. Aloin uskoa ja toivoa.

Nyt, kun muistelen menneitä, kun katselen poltettua maata, en näe enää surullista roviota, jolla kaikki entinen hyvä paloi poroiksi. Näen toivon täytteisen kasketun, hedelmällisenä maan, joka on otollinen kasvupohja lapsilleni.

Supernaisia ja koko-naisia

Seuraan Instagrammissa kaikenlaisia juoksijoita. Juoksu on ollut monta vuotta intohimoinen harrastukseni ja olen hakenut motivaatiota ja vertaistukea lähes kaikkialta.

Viime aikoina instaani on kummasti ilmestynyt monenmoista raskauteen liittyvää, niin myös kuvia kaiken maailman #motherrunnerseista ja #pregnantrunnerseista. Eli raskaana olevista juoksijanaisista, jotka vetävät maratoneja vielä viikolla 39.

Jotenkin kuvien oli tarkoitus motivoida jatkamaan urheilua kaikesta väsymyksestä, raskausoireista ja liikakiloista huolimatta.

Toisin kävi: Valitan säännöllisesti miehelle, kuinka hyvässä kunnossa nämä toiset, tuntemattomat, somessa seuraamani naiset ovat ja kuinka itse tuskin jaksan iltaisin ryömiä sohvalta sänkyyn.

Valitan, kuinka tästä neljännestä raskaudestani piti tulla erilainen. Että hoitaisin kuntoani ja jatkaisin kaikkea kuten ennenkin. Myös urheilua, juoksusta painonnostoon. Suunnittelin, kuinka yhdessä kävisimme salilla ja nostaisin 70 kiloa vielä ison mahan kanssa. Siitä kun saisi niin motivoivia kuvia someen ja blogiin kivalla hashtagilla!

Mies pyöritteli silmiään, mutta kannusti urheilemaan, kunnes huomasi minun olevan siihen liian väsynyt. Sitten hän alkoi kannustaa lepoon.

Viimeksi purkaessani ahdistusta kuvista miehelle, hän sanoi: "No, miksi seuraat tuollaisia naisia instassa, jos kuvat kerran saavat sinut aina pahalle päälle?"

Hyvä kysymys!

Jäin miettimään asiaa. Näiden pallomahaisten, lihaksikkaitten naisten juoksukuvien katsominen saa aikaan ihailun ja kateudensekaisen reaktion sisälläni.

Ensin ajattelen aina, että VAUTSI, tuollaiseenkin naisen keho siis pystyy. Että täytyykö raskauden olla sellainen perinteinen pumpuliin pakattu, läskin pehmittämä aika, kun kerran muukin on näköjään mahdollista?

Sitten vertaan itseäni näihin naisiin.

Hengästyn kahden kerroksen rappusista niin, että täytyy mennä sohvalle lepäämään. Se masentaa. Eikä siihen auta tieto siitä, että vielä kaksi vuotta sitten juoksin maratonin tai, että keväällä, ennen raskautta, juoksin säännöllisest puolimaratonin pituisia lenkkejä. Ei auta myöskään miehen lohdutus, että jo puolen vuoden päästä (!!!) jaksan varmasti taas urheilla.

Ei, haluan olla samaan aikaan todella raskaana ja todella hyvässä kunnossa!

Haluan kaikkea yhtä aikaa. Ilman mitään rajoituksia. Haluan näyttää itselleni ja tietenkin koko maailmalle, ettei mikään, ei edes jättikurpitsan kokoinen maha, voi estää minua, supernaista!

Hätkähdän tätä ajatusta.

Missä vaiheessa meistä naisista on tullut tällaisia? Että kaikkea pitää olla ja osata ja saada yhtä aikaa. Milloin naisen arvo alkoi riippua siitä, kuinka paljon hän osaa handlata yhtä aikaa?

Siitä, onko hän supernainen?

Sellainen supernainen, joka hoitaa lapset, raskaudet, naiseuden, kodin, avioliiton, miehen, urheilun, kunnon, ruokavalion, seksikkyyden, sosiaaliset suhteet ja kaiken lisäksi käy töissä, tienaa hyvin, mieluiten paremmin kuin miehensä.

Tätä miettiessäni huomaan, että ollakseen supernainen, naisen on mitätöitävä biologiansa. Pitäisi olla kuuntelematta sitä, omaa kehoaan. Pitäisi pystyä, jaksaa, osata silti ja siitäkin huolimatta!

Nykynainen ei saisi olla fyysisesti enää nainen. Seksikäs, isorintainen, miehiä houkutteleva kyllä, koska siitä on hänelle yhteiskunnallista hyötyä. Mutta mihin tuon houkutuksen tulisi johtaa? Ei ainakaan enää jälkikasvuun. Koska siitä taas ei ole naisille enää minkäänlaista hyötyä. Se johtaa ainoastaan yhteiskunnallisesti heikompaan asemaan. Ja sekös on supernaiselle huono asia!

Jos nainen kuitenkin hankkii jälkikasvua, sen pitäisi tapahtua jotenkin siinä sivussa. Vaikuttamatta mitenkään mihinkään.

Niin, nainen on kyllä etenkin lapsettomana tai lasten varttuessa monessa mielessä täysin tasavaertainen, yhtä vahva kuin mies.

Mutta miten käy, kun peliin tulee tuo ilonpilaaja, biologia?

Biologia, joka tekee naisista heikompia ja haavottuvaisempia kuin miehet. Heikompia, koska saadakseen lapsia, naisen on alistuttava biologialle. Annettava tuon valtavan alkuvoiman pyyhkiä ylitseen. Voiman, joka muuttaa naista fyysisesti, henkisesti ja psyykkisesti. Valmistaa vastaanottamaan jälkikasvun. Antaa naiselle kyvyn synnyttää, hoitaa ja kasvattaa jälkeläisiä.

Uskon, että ollaksemme supernaisia, joudumme kieltämään oikean naiseutemme.

Katsellessani nyt Instagrammin kuvia, yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse olla supernainen, ollakseni koko-nainen.

Metatyö ja metakiire

"Moi! Olinko sittenkin oikeassa, että koulu alkaa tänään vasta tuntia myöhemmin?", eräs äiti huutaa hengästyneenä koulun pihan toiselta puolelta. "Pelkäsin, että olen taas möhlinyt jotain."

Vastaan, etten itsekään ole varma, että toisen poikani koulu alkaa aina tähän aikaan torstaisin. Käy ilmi, ettei hän, vaan minä olen möhlinyt. Että olen lähettänyt esikoisen tuntia liian aikaisin pimeään ja sateiseen syysaamuun.

Kohautan olkapäitäni ja sanon: "Joka päivä menee jotain pieleen. Ei haittaa." Pojan äiti hymyilee helpottuneesti ja sanoo, "Niinpä! Ei tästä kouluarjesta selviä kukaan kunnialla." Sitten hän kiiruhtaa töihin.

Osaan olla viisas, sanoa, "ettei haittaa," kun puhun muille. Kun nousen autoon, päässä jyskyttää. "Taas unohdit! Taas epäonnistuit! Olet huono!"

Illalla tarkastan poikien reput, lukujärkestykset ja kalenterin: huomenna yhdellä uiminen ja karate, toisella koulun ulkopuolinen uskonnontunti (Berliinissä uskonto ei ole kouluaine ja lapsi pitää halutessa viedä sinne itse), sen jälkeen leikkideitti kaverilla. Kolmas pitää hakea päiväkodista aikaisemmin, kun tarhatädeillä on kokous.

Sen lisäksi: Yhdelle pitää antaa mukaan 6 € keramiikkaa varten, toiselle 8 € vuoden lähiliikenteen ryhmälippua varten. Tasarahana, kiitos, lukee repussa olleessa lapussa.

Kello on yhdeksän illalla. Mies tekee pitkää päivää, eikä kotona ole tasarahaa.

Mieleeni hiipii taas ajatus epäonnistumisesta. Miksi en osaa suunnitella näitä asioita ajoissa. Mies lohduttaa myöhemmin sanomalla, etten ole ajatustenlukija enkä noita. En voi mitenkään arvata etukäteen, mitä lappuja opettajat tänään antavat lapsille mukaan.

Olen väsynyt.

Takana on pitkä työpäivä, olen flunssainen ja kaikenlisäksi raskaana. Olen juossut koko päivän asioilla hoitaen metatöitä, kuljettanut lapsia ympäri Berliiniä, käynyt kaupassa, sopinut menoista, kaveritreffeistä, hankkinut kaksi synttärilahjaa, lähettänyt kortin pian 90 vuotta täyttävälle isoäidilleni, kirjoittanut osanottokortin ex-langolle. Olen lohduttanut lapsia, selvittänyt riitoja, laittanut jäähylle, ottanut syliin.

En halua valittaa. Mutta hengästyttää tätä kirjoittaessa.

Aamulla tapaan tarhan edessä äidin. Yritän olla katsomatta naisen huulia ja nenää, jotka ovat tulipunaiset ja rohtuneet. "Minulla on joku kauhea ihottuma, ehkä herpes, kuten varmasti huomaat", nainen sanoo. "Kaikenlisäksi minulla on aivan kohta todella tärkeä työtapaaminen! En saa peitettyä ihottumaa mitenkään", hän huokaa kyyneleet silmissä. "Veikkaan ihottuman johtuvan stressistä. En enää selviä arjesta kahden koululapsen ja täyspäivätyön kanssa."

Sanon ymmärtäväni. Muuhun ei aika riitä. On kiire töihin.

Jotain tässä on pielessä.

Mutten halua tarttua niin halpaan ratkaisuun kuin tasa-arvo. Mitä se auttaa, että vaadin tasa-arvoista työnjakoa miehen kanssa, kun itse tienaan vain murto-osan hänen palkastaan? Hyvän palkan kääntöpuoli on, että mies tekee pitkää päivää.

Jos lasketaan päivittäiset työmatkat mukaan, hän on poissa arjen hoidosta noin 12 tuntia per päivä. Ja silti hän siivoa joka ilta keittiön, tyhjää ja täyttää tiskikoneen, kattaa aamiaspöydän valmiiksi. Vie aamuisin roskat. Silittää itse paitansa.

Olisiko hyvä ratkaisu, että politiikka puuttuisi asiaan? Maksaisi kaikille sosialistiseen tapaa yhtä paljon palkkaa riippumatta siitä, mitä työtä kukin tekee? Vaatisi kaikille tasa-arvoisesti yhtä vähän aikaa kotitöihin ja perhe-elämään?

Mitä merkitystä nimellisellä tasa-arvolla on, jos se todellisuudessa laskee perheen elämän- ja elintasoa? Onko tasa-arvoa se, että nainen ja mies tekevät yhtäpaljon kaikkea?

Sitäpaitsi: metakiire ei poistu sillä, että sen hoitamiseen jää vähemmän aikaa. Jos kummatkin vanhemmat kilpailevat oikeuksistaan leipätyöhön.

Oli miten oli, äidit kokevat joka tapauksessa syyllisyyttä. Ja ehkä isätkin.

Hormonihirviö ja viisas mies

Kun avaan nykyään suuni, sieltä putkahtelee karvapalloja, myrkkynuolia ja kaikenlaista muuta inhottavaa. Sitten saan kauhean itkukohtauksen, jossa surkuttelen lähinnä itseäni ja tietenkin tyhmää käytöstäni. Seuraavassa hetkessä pyydän anteeksi - taas kerran.

Meille on muuttanut hormonihirviö. Ja se olen minä.

Pahinta uudessa asukkaassa on se, että tiedän tämän vierailun tulevan kestämään. Ainakin vielä vuoden. Siihen asti, kunnes vauva on syntynyt ja olen lopettaanut imetyksen. Been there, done that, nimittäin. Jo kolme kertaa.

Sanoinko, että kesto on pahinta uudessa asukkaassa? Ja pah! Pahinta on nimittäin se, että viime kerralla tuo hirviö onnistui häätämään aviomieheni.

Hengitän syvään. Rauhoitun. Sanon itselleni, että tämä mies on erilainen. Eikä hirviö voi olla ainoa syy jättää perheensä. Ei vaikka se olisi kuinka kauhea. Sillä kyllä se toinenkin nainen täällä vielä asuu. Se, joka on ystävällinen. Joka osaa pyytää anteeksi.


Silti onnistuin eilen tekemään kaikki vaimon pahimmat virheet noin kymmenen minuutin sisään:

Minä: "Olen aivan flunssainen! Sanoit tekeväsi aamupalan! Mutta sitten et noussutkaan, joten nousin itse..." (Köhintää ja yskimistä, sekä kyyneleet marttyyrisilmissä)

Mies: "Anteeksi kulta! Olisin niin halunnut, mutta nukahdin! Miksi et herättänyt?"

Minä: "No ei se ole sama asia, jos sitä pitää pyytää!"

Mies (keittäen kahvia minulle): "No sanoppa, mitä voisin tehdä? Kun olen siivonnut aamiaispöydän, voisin imuroida ja pestä lattiat."

Minä: "Katso nyt, mitä teet! Ei sitä maitovaahtoa tuolla tavalla tehdä! Mikä tuo ääni on? Onnistuit rikkomaan koko kahvinkeittimen!" (Samassa hetkessä kone alkaa tehdä mitä oivallisinta maitovaahtoa...)

Mies: "En rikkonut konetta. Kohtelet minua kuin idioottia. Töissä minua sentään arvostetaan, väitellyttä juristia! Mutta kotona en osaa ilmeisesti keittää edes kahvia..."

Minä: "Pitääkö sinun muistuttaa siitä, että menestyt töissä? Ja minä täällä kotona vain luuttuan lattioita..."

Mies: "Juurihan ehdotin, että minä luuttuaisin!"

Mies imuroi, kunnes saa puhelun. Se ärsyttää. Kun kaikki jää kesken. Tartun imuriin ja imuroin kaiken uudelleen. Kunnes mies lopettaa puhelun ja ihmetelee, mitä teen.

Minä: "Aina minun pitää tehdä täällä kaikki itse!"

Mies hengähtää syvään. Suuttumisen sijaan häntä alkaa naurattaa. Minua ei. Hän ottaa syliin. Sitten minäkin nauran.


Kuinka onnekas onkaan tyhmä nainen, jolla on viisas mies?

Tiedän, mikä aarre minulla on. Muistan hyvin, minkälaisia riitoja ennen sain aikaan samalla käytöksellä. Silloin, kun olin viimeksi raskaana ja vastassa oli eri mies.

Mutta oli vastassa kuka tahansa: vaikka olenkin raskaana, en voi millään puolustella tämänlaista käytöstä. Ihmettelen kovasti, miten ihminen voi tällä elämänkokemuksella käyttäytyä näin hölmösti. Kun pitäisi osata hillitä suunsa ja olla kiitollinen siitä kaikesta hyvästä, mitä minulle on annettu...

Kun tietää, että miehet vihaavat ehkä kaikista eniten maailmassa sitä, että heitä vähätellään.

Alan soimata itseäni. Kunnes mies pysäyttää ja sanoo: "Sinun on luovuttava perfektionismistasi! Ei tästä tule muuten mitään!" Jään miettimään hänen sanojaan. Eikö hän halua, että teen parannuksen?

On kamalan vaikeaa olla samaan aikaan raskaana, väsynyt, kiukkuinen, mutta hyvä vaimo ja äiti, sellainen, joka ei hermostu ihan joka asiasta. On vaikea olla samaan aikaan rohkea aloittamaan uutta, luottavainen siihen, että suhde voi myös onnistua, ettei minua taas jätetä. Olla tarpeeksi itsekriittinen, että kykenee näkemään omat virheensä, mutta olla silti samalla riittävän armollinen itselleen.

Niin, olla armollinen itselleen. Päästää menneestä irti. Antaa itselleen uusi mahdollisuus.

Ettei lankeaisi fatalismiin. Uskoon siitä, että "Tää on taas tätä!" ja "Aina mä möhlin!" ja "Odotetaan vaan, niin kyllä toikin tosta aikanaan lähtee!" Niin, ettei elämästä tulisi vahingossa itseään toteuttava profetia.

Uskon nimittäin siihen, että jos keskittyy jatkuvasti siihen, kuinka tyhmästi taas kerran teki, kuinka kömpelösti kompastui, miten saattoikaan langeta niin pikkuruiseen kuoppaan, unohtaa tärkeimmän: katsoa eteenpäin. Jolloin kompastuu luultavimmin uudelleen. 

Minä: "Mitä voin tehdä?"

"Pyydä anteeksi, tee parannus ja sitten back to business", mies sanoo ja iskee silmää.

"Loksahda paikoilleen!" - Puheeni Naisverkko-illassa 22.9.2016

Minulla oli kunnia saada puhua viikko sitten pidetyssä Naisverkko-illassa itselleni tärkeästä aiheesta, paikalleen loksahtamisesta. Tässä siellä pitämäni puhe:

Minua pyydettiin puhumaan paikalleen loksahtamisesta. Itse en ole kuitenkaan koskaan kokenut loksahtaneeni paikoilleni juuri mihinkään. Ollessani lapsi, muutimme jatkuvasti. 18-vuotiaana olin muuttanut 17 kertaa.

Aloitin kouluni Lontoossa puhumatta sanaakaan englantia. Leikin nutturapäisten lasten kanssa, kunnes äiti kertoi heidän olevan Sikhi-poikia. Se järkytti. Eihän poikien kanssa nyt voinut mitenkään leikkiä!

Ala-asteen kävin Saksan Schwarzwaldissa. Siellä elin monen maan välimaastossa, enkä missään kunnolla: Olin suomalainen Saksassa ja kävin amerikkalaista, englanninkielistä koulua. Kun muutimme takaisin Suomeen ja menin yläasteelle, puhuin luokkakavereiden mielestä hassusti suomea. Olin ulkopuolinen. Aina jotenkin vähän erilainen kuin muut.

Niin kauan kuin muistan, olen hakenut paikkaani erilaisten kulttuurien, kielten, tapojen, arvojen ja roolien välillä. 

Mutta en kokenut tätä kaikkea mitenkään negatiivisena. En tiennyt mitään muunlaista olemista. Oman paikan etsiminen, johonkin kuuluminen tai kuulumattomuus - siitä tuli jo varhain elämäni teema.

Enkä vieläkään oikein osaa sopeutua.

En lopulta edes halua olla, kuten muut. Huomaan tuntevani itseni kotoisimmaksi silloin, kun saan olla vähän erilainen. Olen ulkosuomalainen, asun Saksassa. Siellä kukaan ei oleta, että olisin kuten kaikki muut.

Pitkään mietin, puuttuuko minulta taustani takia jonkinlainen taito asettua aloilleni. Johonkin minulle annettuun muottiin, paikkaan, olotilaan, rooliin. Ja olisinko onnellisempi, jos olisin kasvanut yhdessä paikassa kyseenalaistamatta koskaan sitä, kuka olen tai mihin kuulun.

Mutta mitä enemmän olen jutellut tästä kodittomuuden tunteesta ja jatkuvasta sisäisestä ristiriidasta toisten kanssa, sitä selvemmäksi on tullut, etten ole yksin. Päinvastoin!

Uskon, että nyky-yhteiskunnassa, moni etsii paikkaansa. Emme kuulu enää kyläyhteisöön tai edes välttämättä yhteen ja samaan kulttuuriin. Sen lisäksi meihin naisiin kohdistuu paljon erilaisia ja ristiriitaisia odotuksia. Ei vain muilta, vaan etenkin meiltä itseltämme.

Tällaisessa arvojen, asenteiden ja elämäntyylien sekamelskassa on lähes mahdotonta  ”loksahtaa paikoilleen”. Emmehän me voi antaa itsellemme lupaa vain loksahtaa paikoillemme. Johonkin rooliin. Ja unohtaa kaikki muut meihin kohdistuvat vaatimukset. Pitää olla avoin, joustava, kokoajan tehokkaampi ja parempi – hallita kaikki yhtä aikaa supernaisen roolissa.  Ja näyttää kaikenlisäksi vielä hyvältä.

Niin, aina on joku moittimassa kotiäitiydestä, urahakuisuudesta, lasten huonosta kasvatuksesta, ylisuojelevaisuudesta, vanhanaikaisuudesta, uudenaikaisuudesta, liian avonaisesta kaula-aukosta, liian isosta takapuolesta. Tai pienistä tisseistä… Ja useinmiten tuo ääni on omamme.

Elämme jatkuvassa tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteessa. Ihan niin kuin olisimme jatkuvasti sijoiltamme.
  

Meillä on kova tarve ja halu jäsentyä.  Tarve tuntea olevamme oikealla paikalla tekemässä asioita, "kuten kuuluu". Ajattelemme, että kun vain riittäisimme, kun olisi se ja se työpaikka, kotona aina siistiä tai yhtä kuppikokoa isommat rinnat, sitten olisimme täydellisiä – sitten loksahtaisimme vihdoin paikoillemme.

Paikoilleen loksahtaminen kuulostaa kivalta. Mukavalta. Loksahtaminen on helpottavaa. Kun jokin sijoiltaan oleva, vaikka selkänikama, naksahtaa kohdalleen. Niin, loksahtaminen tuntuu mukavalta, koska se antaa tunteen kuuluvuudesta, siitä, että asioilla on paikka mihin ne oikeasti kuuluvat. Paikalleen loksahtaminen antaa mielikuvan täydellisestä palapelistä, joka pitää vain koota oikein. 
 

Haluamme loksahtaa paikollemme, koska uskomme, että siten teemme jotain oikein. Uskomme, että loksahdettuamme paikoillemme, asiat yksinkertaistuvat. Että sitten kaikki on yhtäkkiä hyvin.

 

Tästä yksi esimerkki on romanttinen rakkaus. 

Nykyisin uskotaan romanttisen rakkauden olevan ”paikalleen loksahtamista”: tavataan se yksi ja ainoa, juuri oikea, toinen puolisko, sielunkumppani, joka on osa meitä. Tämän yhden ja ainoan etsiminen on elämän tehtävä. Suurin missio. Sitten mennään naimisiin, loksahdetaan paikoilleen, eletään onnellisesti elämän loppuun asti… sen pituinen se. 

Tähän loppuu sadut.

Avioliitto ei kuulu satuihin. Eikä oikea rakkaus. 

Romanttisen rakkauden logiikan mukaan avioliitto on vähän sama kuin kuolema. Ainakin yhtä passiivinen ja tylsä osa elämää. Kun ollaan kerran loksahdettu avioliittoon, mitäs siitä sitten enää kertomaan.

Me kypsemmät naiset, joilla on hieman enemmän elämänkokemusta, tiedämme, että aito, oikea rakkaus alkaa siitä, mihin sadut loppuvat, nimittäin alttarilta. Rakkaus ja avioliitto on kaikkea muuta kuin passiivinen olotila. Se on aktiivista päättämistä, muuttumista, joustamista, soutamista ja huopaamista - joka ikinen päivä. Siitä on passiivinen paikalleen loksahtaminen hyvin kaukana…
 

No, miksi puhun tästä? Siksi, että haluan näyttää, että meillä on monestakin asiasta nykyään vääristyneitä käsityksiä. Vääränlaisia odotuksia siitä, minkälaista hyvän elämän ”kuuluisi” olla. 
 

Me uskomme elämän koostuvan valmiista kuvista, utopioista, joita yritämme tavoitella. Ja jos oman elämämme kuvasta tuleekin erilainen kokonaisuus, petymme ja koemme epäonnistuneemme. 

Meillä on kova kaipuu täydelliseen – ehkä, koska tämä maailma on rikkinäinen ja kaikkea muuta kuin täydellinen. Koska emme itse ole täydellisiä. Tässä mielessä täydellisyys ja myös loksahtaminen jonkinlaiseen täydelliseen tilaan on lumetta, joka vahvistaa nykyihmisessä riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunnetta.
 

Puhun ehkä hieman negatiivisesti asiasta, jolla on olemassa myös hyvin positiivinen puoli. Puoli, joka on totta ja tavoittelemisen arvoista. 

Uskon kristittynä siihen, että jokaiselle ihmiselle on olemassa suunnitelma. Yksikään ihminen ei ole syntynyt tähän maailmaan ilman suunnitelmaa. Jumala ei sano kenellekään: "Sori, sut mä unohdin. Mulla ei ole sulle mitään suunnitelmaa."

Elämässä on käännekohtia, risteyksiä ja avaintapahtumia, joissa on selvästi sellainen olo, että asiat loksahtavat paikoilleen. Niissä hetkissä kokee melkein yliluonnollisesti ”asioiden olevan juuri niin kuin niiden kuuluukin olla”. 

Eli meille on olemassa suunnitelma. Mutta uskon sen olevan vähän niin kuin kartta, jossa on määränpää, välietappeja ja rasteja. Mutta meille ei ole annettu navigaattoria, joka sanelisi joka risteyksessä, mihin suuntaan pitäisi kääntyä. Miten täydellisen elämän pitäisi mennä.

Itse olen kääntynyt usein väärään suuntaan. Lyhyen matkan kulkemiseen voi mennä hyvinkin pitkään, kun koluaa kaikki ojat ja allikot. 

Esimerkkinä tästä kerron tarinan kahdesta miehestä, jotka tapasin 17 vuotta sitten – samana iltana. Valitsin heistä toisen, hänen kanssaan menin naimisiin, sain kolme lasta. Toisesta tuli ystävä.

Vuodet kuluivat ja nuorimman lapseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen, mieheni aloitti suhteen toisen naisen kanssa. Kun suhde tuli julki, tein kaikkeni, että mies olisi jäänyt. Puoli vuotta mies yritti, mutta lähti lastemme juuri täytettyä 5, 3 ja 1. 

Olin kolme vuotta yksinhuoltaja. 

Kunnes tapasin jälleen vanhan ystäväni. Miehen, jonka olin tavannut tuona samana kohtalokkaana iltana. 17 vuotta sitten. Ja nyt ollaan tässä: odotamme esikoistamme. Asiat ovat "loksahtaneet paikoilleen."

Sen, mitä haluan tällä tarinalla sanoa on, ettei elämä kulje aina suorinta tietä. Mutta se ei tarkoita, etteikö kiemurainen tie, voisi lopulta olla hyvää elämää.
 

Joskus käy mielessä: Mitä jos olisin valinnut toisin tuolloin 17 vuotta sitten? Matka tähän pisteeseen olisi kyllä ollut lyhyempi. Mutta onko se hyvän elämän mitta?
 

En olisi kierrellyt ja kaarrellut vuosia miehen kanssa, joka petti minua toistamiseen. En olisi mennyt naimisiin ”väärän” miehen kanssa, jos uskotaan siihen romanttiseen ajatukseen, että jokaiselle on olemassa vain yksi ainoa oikea puoliso.

Mutta olisivatko asiat loksahtaneet paikoilleen nykyisen mieheni kanssa jo tuolloin? Vai tarvitsinko sittenkin kaikki kokemani ojat ja allikot, kaikki virheet, kiertotiet ja umpikujat, että minusta tuli juuri tämä nainen? Nainen, joka on nyt hyvin onnellinen juuri tämän miehen kanssa?

Siihen haluan uskoa. Ja siihen, ettei mikään elämässä ole turhaa. Etenkään kolme ihanaa lastani, joita minulla ei muuten olisi!

Nyt tässä kohtaa elämää koen, että asiat ovat tosiaan ”loksahtaneet paikoilleen”.  Että ne ovat ”niin kuin niiden kuuluu olla”. Matka ei ollut ehkä suorin tai nopein tai perinteisesti täydellisin, mutta pääsin hienosti perille hyvään elämään.

Eli miten asioiden sitten ”kuuluu olla”?  Jos kerran tällaisen kiertotiekin voi kokea hyvänä, juuri oikeana?

Meillä on monenlaisia ideoita siitä, miten asioiden kuuluisi olla – äitinä, vaimona, työntekijänä, tyttärenä, naisena… Se, mitä tuo ”kuuluminen” tarkoittaa, siitä haluan puhua. Sitä on nimittäin monenlaista.

On omantunnon määrittelemää tai johdatuksen tuntuista kuulumista. Niitä elämän käännekohtia, joista äsken puhuin. Sitä tunnetta, että on onnellinen. Että on puhdas omatunto, että tekee jotain hyvää ja oikein.

Uskon, että usko tähän hyvään ja oikeaan on rakennettu sisäämme.

Siksi onkin niin vaikea erottaa se, minkä tosiaan kuuluu olla tietyllä tavalla (esimerkiksi, että pitää lupauksensa, ei varasta, ei jätä lapsia heitteille…) siitä, mikä on yhteiskunnallista, aikakauden sanelemaa, sellaista, mitä meidän tuleekin kyseenalaistaa! Eli kulttuurin, tapojen, uskomusten, roolien, arvojen, mielikuvien, muodin, toisten ihmisten, miesten, naisten, minun itseni vääristämää, määrittämää.

Mitä, jos esiäitimme eivät olisi koskaan kyseenalaistaneet naisen roolia? Olisivat ajatelleet, että sen vain kuuluu olla niin. Niin, eläisimme vieläkin ilman tasa-arvoa ja kaikkia niitä vapauksia, joita meillä nykyään on! 

Nämä vapaudet ja naisiin kohdistuvat odotukset ovat nykyisin aika samanlaisia Suomessa ja Saksassa. Vaikka Saksassa emansipaatio tulikin jälkijunassa, niin nykyisin selviä eroja on vaikea löytää.

Esimerkiksi Hausfraun, eli kotirouvan rooli oli vielä sukupolvi sitten ihan normaali yhteiskunnan pilari. Siitä näkee jäänteitä esimerkiksi verotussysteemissä (Saksassa on aviopareilla haluttaessa yhteisverotus). Tai koulusysteemissä, joka perustuu pitkälti siihen, että joku on kotona iltapäivällä. Mutta tässäkin on suuria eroja Länsi- ja Itä-Saksan kulttuureissa: Itäsaksassa, esimerkiksi Berliinissä, naiset ovat käyneet vuosikymmeniä töissä ja lastenhoito on siksi perinteisesti erinomaisesti organisoitu. 

Eroja on myös kielissä: saksan kielessä on esimerkiksi sellainen sana kuin RABENMUTTER. Eli korppi- tai varisäiti, joka jättää lapsensa heitteille. Tämä ”huono äiti” on perinteisen, myyttisen saksalaisen ”hyvän äidin” vastakohta. Juuri kukaan ei kyseenalaista tätä käsitettä ja ihmettelevät kovasti, kun sanon, ettei Suomessa ole edes vastaavaa sanaa, saati ajattelutapaa. Mutta Saksassa tuo Rabe, eli korppi istuu edelleen jokaisen nykynaisen olkapäällä rääkkyen: "Huono äiti! Huono äiti!"

Se, mikä kummassakin maassa on hyvin samanlaista on se, että mediasta ja politiikasta tulee jatkuvasti naisille viestiä siitä, että olisi hyvä palata mahdollisimman nopeasti äitiyslomalta työmaailmaan tekemään uraa ja rikkomaan lasikattoja. 

Kummassakin maassa naiselle katsotaan hyväksi tehdä uraa. Hänen kuuluisi ainakin haluta tehdä uraa. Ja ne, jotka eivät sitä tee, koetaan pettureiksi. He eivät ole yhteisen, solidaarisen naisasian puolella. Vaan jotenkin takapajuisia. Nämä naiset kaipaavat vapauttamista! Koska he eivät ilmeisesti vielä ole tajunneet, mikä heille olisi hyväksi.

Pointti on se, että on valhe uskoa, että kun naiset vapauttivat itsensä miesten orjuudesta tasa-arvon vapauteen, että he olisivat astuneet arvotyhjiöön. Jonkinlaiseen paratiisiin, jossa he olisivat vapautuneet kaikista epäoikeudenmukaisuuksista. Paikkaan, jossa vallitsee ainoastaan universaalit ihmisoikeudet.
  

Niin, naiset vapautettiin kyllä yhdestä orjuudesta, mutta huomaamattaan he astuivat uusien lakien alaisuuteen, työmarkkinoiden orjuuteen. "Vapauteen", jossa naisen arvo mitataan ainoastaan rahassa tai asemassa uratikapuilla.

Jos valitsemme vanhan orjuuden uuden sijaan, kun työstämme ei makseta mitään, kun hukkaamme tärkeitä vuosia hiekkalaatiokolla, olemme muka epäonnistuneita, tai kerrassaan tyhmiä. Sellaisia, jotka eivät ole vielä ymmärtäneet kuinka ihanaa tuo uusi ”vapaus” on.

Mutta onko vapautta, että arvoni naisena mitataan ainoastaan sen mukaan, mitä olen saavuttanut työelämässäni? Onko se oikeaa valinnanvapautta, että ainoa arvostettava valinta, on valita ura? Valita yksi orjuus, toisen sijaan?

Tarvitaan mielestäni uudenlaista feminismiä, joka ei vain matkisi miehiä, vaan oikeasti arvostaisi jokaisen naisen omaa arviointikykyä päättää, mikä on juuri hänelle hyvän ja tavoittelemisen arvoinen elämä. Eikä sellaista vanhanaikaista feminismiä, että yritetään muka viisaampina isosiskoina vakuuttaa toisin päättäneille, että he eivät vain vielä itse tiedä, mikä on heille hyväksi.

Niin, nämä yhteiskunnassa vallitsevat kuvat, ideaalit ja odotusarvot ovat usein hyvin piileviä ja tiedostamattomia. Kuka meistä oikeasti tiedostaa, minkä palapelin palaseksi yritämme kaikin voimin mukautua, tai kenen kunnioitusta ja arvostusta päätöksillämme haemme?
 

Tunsin aikoinani naisen, jolla oli hyvin vahvat, äskeisestä vahvasti poikkeavat mielikuvat hyvästä elämästä. Hän kertoi, että halusi elää, luoda omassa elämässään sellaisia kuvia kuin Rudolf Koivun tai Martta Wendelinin postikorteissa. Muu ei riittänyt.

Hänelle nämä kuvat ja tavoitteet olivat tietoisia. Hän halusi elää niin. Leipoi joka päivä kakun essu päällä, hankki viisi lasta, käytti ainoastaan mekkoja. Minua kiehtoi hänen johdonmukaisuutensa.

Mutta hänen elämänsä oli jatkuvaa suorittamista. Jatkuva riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunne seurasi häntä – koska elämä ei ole täydellistä kiiltokuvaelämää! 

Ongelma oli se, että hän eli ulkoisten standardien ja kaavojen mukaan. Hän oli valinnut itselleen jonkun toisen maalaaman kuvan, jota hän yritti toteuttaa. 
 

Tämä ystävä on ehkä ääriesimerkki, jonka tarinaa kuunnellessa moni pudistelee päätään. Mutta kuinka moni meistä on myös valinnut itselleen jonkun toisen maalaaman kuvan, jota yritämme toteuttaa?

 

Palataksemme loksahtamiseen: Mukavuuden tunne syntyy siitä, että meillä on sellainen olo, että täytämme jonkun ulkoisen muotin, jonkun odotusarvon, jonkun roolin. Että muut ajattelevat, että olemme menestyneet elämässämme. Että täytämme jonkun kuvan, kuten tämä nainen. 
 

Ongelma on se, että tällaisten ulkoisten ideaalikuvien mukaan eläminen toimii niin kauan, kun kaikki on hyvin. Kun elämä on siistiä. Kotirouvan rooli toimiin niin kauan, kun avioliitto on eheä. Uranaisen malli toimii niin kauan, kun hän on työkykyinen.

Mutta elämä ei ole aina siistiä. Se on epätäydellistä ja välillä tulee myrsky, joka sotkee kaiken. Yhtäkkiä mikään ei ole enää niin kuin ennen. Mikään ei ole ”niin kuin sen kuuluisi olla”. Kiiltokuvat lentelee pitkin pihaa, palapeli menee sekaisin. Ja sen palat hukkaan. 

Minun elämään tuli myrsky, kun mieheni kolme ja puoli vuotta sitten lähti.

Sitä ennen kaikki oli tuntunut olevan paikoillaan. Täytin muotin. Myrskyn pyyhittyä elämäni ylitse, jouduin pakosta kyseenalaistamaan roolejani uudestaan. Esimerkiksi: Pitääkö äidin olla pehmeä, leipoa korvapuusteja ollakseen hyvä äiti? Pitääkö kodin olla aina siisti? Vai voiko pyykkikasat sittenkin jättää lojumaan lattialle, laittaa lenkkarit jalkaan ja lähteä salille tai maratontreenille? 
 

Nämä ovat banaaleja esimerkkejä, mutta arki koostuu niistä. Ja elämä koostuu arjesta. 

Jouduin kyseenalaistamaan kaiken, koska se, miten olin elänyt, kaikki ne arvot, joihin olin uskonut, olivat johtaneet umpikujaan. Olin epäonnistunut. Oman mittapuuni mukaan. Jouduin kysymään itseltäni, olinko sittenkin investoinut vääriin asioihin?
 

Kukaan ei ollut pakottanut minua, filosofian maisteria, kotiäidiksi. Olin valinnut elämäni ja roolini itse. Eikä kukaan muu kuin minä itse ollut määritellyt tai rajannut tuota roolia. Vankilaksi. Vankilaksi, koska olin luonut itselleni todella jäykän ja ahtaan mielikuvan siitä, minkälainen hyvä äiti tai hyvä vaimo on. Jos en täyttänyt kakkia vaatimiani odotuksia, en ollut hyvä. 
 

Tarvittiin ero ja muutaman vuoden yksinhuoltajuus, että ymmärsin tämän. Olin ihan uupumiseen asti yrittänyt olla tietyn muotoinen pala sopiakseni palapeliin, jossa ei ollut joustovaraa. Kun en enää yksinhuoltajaäitinä sopinut tuohon palapeliin, koin olevani huono.

Nopeasti ymmärsin, etten voinut päivittäin ajatella epäonnistuvani. Oli alettava uskomaan siihen, että äitiyttä saattoi sittenkin olla monenlaista.

Aloin kysymään itseltäni, tykkäsinkö edes koko palapelistä? Oliko se edes oma palapelini, vaiko kenties jonkun toisen? Aloin miettiä, minkälaista palapeli halusin äitinä, perheenä rakentaa.

Minkälainen äiti haluan olla?

Huomasin mikä vapaus minulla olikaan!

Sain itse määritellä mikä on hyvä äiti. Tai minkälainen nainen haluan olla. Minkälainen vaimo en koskaan enää haluaisi olla. Sain miettiä vapaasti, mikä on mielestäni kaunis. Minun ei tarvinnut nähdä itseäni jonkun toisen silmien kautta. Ymmärsin, kuinka paljon omiin mielikuviini itsestäni vaikutti se, mitä luulin muiden, tai erityisesti mieheni ajatelleen minusta. 
 

Niin, tuohon muottiin en totisesti enää halunnut loksahtaa! 

En halunnut enää olla se puuttuva pala jonkun toisen palapelissä.

Halusin muokata palani muotoa - itse. Hiertää sitä rosoisissa reunoissa. Antaa vaikeuksien ja epämukavuuden raastaa. Koska tiesin, että minusta oli hioutumassa jotain uuttaa, jotain paljon parempaa ja vahvempaa.
 

Mutta se vaati sitä, että siedin kolme pitkää, vaikeaa yksinhuoltajuuden epämukavaa vuotta. Että siedin sitä tunnetta, etten loksahda. Etten kuulu, etten sovi. Sitä epävarmuuden tunnetta, etten kuulu mihinkään enkä kenellekään. 

Ja pelkoa siitä, ettei asiat enää koskaan loksahtaisi paikoilleen. Tai olisi ”niin kuin niiden kuuluisi olla”. Aloin epätoivoissani epäilemään, oliko sellaista edes olemassa. Loksahtamista. Kuulumisen tunnetta.

ON SITÄ!

Mutta olen oppinut, että se on hetkellistä. Olen luopunut lopullisuuden ajatuksesta. Että olisin koskaan lopullisesti juuri kohdallani. Elämässä tulee aina olemaan osa-alueita, jotka ovat jostain näkökulmasta katsottuna sijoiltaan. Koska elämä on jatkuvaa muutosta ja muuttumista. Koska olemme ihmisiä – keskeneräisiä ja epätäydellisiä. 
 

Siksi palapelin reunat tulevat aina hiertämään. Mutta onko se huono asia? Itse olen oppinut, että juuri tuossa hiertämisessä piilee suuri voimavara ja potentiaali. 
 

Koska vain sillä tavalla voimme kehittyä ja muuttua aina vain enemmän omanlaisiksemme - emme vain toteuttamaan jonkun toisen palapeliä. Muuttumaan sellaisiksi, joiksi meidät on luotu. Parhaaksi mahdolliseksi itseksemme. Sellaisiksi naisiksi, joina koemme olevamme loksahtaneet paikoillemme – omaan palapeliimme. Meille tarkoitettuun suurempaan suunnitelmaan.

------

Haastan sinut miettimään seuraavia  kysymyksiä:

-  - Minkä palapeli pala haluat olla?

-  - Minkälaista kuvaa toteutat?

-  - Kenen silmin näet itsesi? (Kenen äänen kuulet, kun puhut itsellesi?)

-  - Kenen tarinaa kerrot? (Oletko tarinasi sankari vai kenties sittenkin sivuroolissa?)

Logiikan oppitunti

Viime viikkoina olen pelännyt kaikenlaista. Kasvaako vauva? Onko kaikki hyvin? Lähteekö tämäkin mies sitten, kun vauva on syntynyt?

Itseasiassa, jos mietin tarkemmin, olen pelännyt viime vuosina jokaisella askeleella. Siitä lähtien, kun asiat alkoivat mennä hyvin.

Sitä ennen ei pelottanut. Kun ei ollut mitään menetettävää. Pohjalla on aika seesteinen olo.

Ennen, silloin, kun kaikki oli vielä niin sanotusti hyvin, kun elin vielä ydinperheen vauvaputkea, en pelännyt silloinkaan. En suoraan sanottuna osannut pelätä.

Tuttavaperheen mies kävi kuulemma ilotalossa, toisen perheen isällä oli ollut rakastajatar jo vuosia, eräs ystäväni kertoi omista seikkailuistaan. Mutta ei meillä! Kyllä muilla, mutta olo oli sama, tuudittautunut kuin uutisia lukiessa: pahaa oli kyllä olemassa, mutta se ei koskettanut meitä.

Sitten paha osui kohdalle. Eräänä kauniina päivänä löysin kirjan, jonka etusivulla oli omistuskirjoitus toiselta naiselta. Se, mitä en osannut pelätä, oli järkyttänyt perheemme sijoiltaan.

Mutta siitä on kauan.

Elin muutaman vuoden myrskyssä. Sisuksiani poltti, hengitys ei kulkenut. Päin kasvoja piiskattu vesi tuntui neulan pistoksilta, välillä veitsen viilloilta. Mutta sitten asiat alkoivat hellittää. Tuuli laantui. Tuska loppui, kun elämääni astui uusi mies.

Vai loppuiko?

Kipu ja suru kyllä väistyivät kuin ukkosmyrsky, jonka jälkeen ilma on kristallinkirkas ja auringonsäteet ennennäkemättömän kauniita. Mutta tilalle astui uusi tuska: pelko. Pelko siitä, että tuuli kääntäisi suuntaansa ja puhaltaisi myrskypilvet takaisin.

Eilen sain ahaa-elämyksen: olen tyhmä!

Miten voi olla, että minä, jolle on käynyt näin hyvin, pelkää? Olenhan paras esimerkki siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Että kaikesta selviää. Että elämäni on nyt entistä siunatumpaa.

Jos ajattelen asiaa loogisesti, minun olisi pitänyt pelätä aikoinaan, kun kuulin ympäriltäni kauhutarinoita. Tai sillon, kun olin pohjalla. Enhän tiennyt silloin, että asiat kääntyvät näin hyväksi.

Jos järkeilen, että kun paskaa on kerran tullut niskaan, sitä on odotettavissa lisää, homma ei yksinkertaisesti pidä kohdallani paikkaansa! Se on ehkä oikein niiden kohdalla, jotka elävät edelleen surullisissa ja ahdistavissa avioliitoissa, joissa puolisot kilpailevat pettämisestä keskenään.

Mutta se ei pidä paikkaansa minun kohdallani! Pahan jälkeen päälleni satoi ja sataa edelleen niin paljon siunauksia, että olo on kerrassaan yltäkylläinen.

Ihmettelen itseäni ja jatkuvaa pelkoani. Minunhan pitäisi järkeillä loogisesti näin: Turpiin tuli ja kunnolla. Palasin taistelukentältä raajarikkona. Kaiken menettäneenä. Lyötynä naisena. Mutta sitten haavat parantuivat ja niiden alta paljastui kauniimpaa. Rikkinäisten raajojen tilalle kasvoi myrskynratsastajan siivet, ja vahvemmat, tukevasti maassa seisovat jalat, joita mikään maailman tuuli ei voi heitellä.

Loogisena ihmisenä odotan tulevaisuudeltani näin ollen hyvää.

Kahdenlaista häpeää

Eilen kirjoitin häpeästä. Tänään huomaan, että kirjoitusta täytyy täydentää.

Olemassa on nimittäin kahdenlaista häpeää.

Ensimmmäinen on sitä häpeää, josta eilen kirjoitin. Häpeä, jolle ei ole järkiperäistä syytä.

Ollessani ala-asteella, häpesin peukaloitani. Ne olivat paksummat ja leveämmät kuin kenelläkään tuntemallani lapsella. Häpeä muuttui niin vallitsevaksi, että piilottelin peukaloita nyrkkieni sisälle, ettei kukaan olisi nähnyt niitä.

En puhunut peukaloista enkä häpeästäni kenellekään, koska sittenhän kyseessä oleva henkilö olisi tuijottanut peukaloitani. Ja sepä vasta kamalaa olisi ollut!

Pointti on se, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mitään negatiivista peukaloistani. Yhtäkkiä vain päätin, että ne ovat liian paksut ja aloin hävetä niitä.

Kutsun tämänlaista häpeää negatiiviseksi, koska siitä ei ole minkäänlaista hyötyä. Se kohdistuu omaan olemukseen ja olemiseen, omaan persoonaan ja minään.

Ainoa tapa päästä eroon tämänlaisesta häpeästä on tiedostaa tunne. Mutta ennen kaikkea täytyy ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan tunne, ei objektiivinen fakta.

Samalla tavalla kuin pelko, tämänlainen häpeä on vain sumunomainen tunne minun ja faktojen välissä. Tunne saattaa saada meidät valtaansa ja hallita meitä, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista järkeä. Se sumuttaa meitä ja saa faktat näyttämään täysin todellisuudesta poikkeavilta.

Ei minunkaan peukaloni lopulta niin kamalat ole.

Toinen häpeä, josta en eilen kirjoittanut, on mielestäni positiivista häpeää. Kutsun sitä positiiviseksi, koska sillä on potentiaalia.

Tämä häpeä kohdistuu johonkin tekoomme, asiaan, jonka olemme tehneet omasta tai muiden mielestä väärin.

Tällainen häpeän tunne on positiivista, koska se saa meidät sisäiseen liikkeeseen omantuntomme kautta. Kun häpeämme jotain, on seuraava luonnollinen askel yrittää korjata rikottu.

Tällaisessakin tilanteessa häpeä voi olla niin kovaa ja lamauttavaa, ettei ihminen yksinkertaisesti enää kykene korjaamiseen tarvittaviin askeliin.

Joskus jäljelle jää enää yksi vaihtoehto: pyytää anteeksi.

Mutta aina sekään ei vapauta häpeästä, koska häpeä ei ole ulkoa päin tulevaa syyllistämistä, vaan sisäinen tunne. Kun väärästä teosta alkanut häpeä alkaa muuttua kokonaisvaltaiseksi, se alkaa muuttua positiivisesta negatiiviseksi häpeäksi. Silloin se alkaa kohdistua ihmisen olemukseen, ei enää hänen tekoihinsa.

Silloin on pyydettävä, mutta myös annettava anteeksi myös itselleen.

Itselleen on opittava antamaan anteeksi - paha teko, mutta myös omat heikkoudet ja vajaavaisuudet. Tai liian paksut peukalot.

---
AA-liikkeessä on oivallinen rukous, joka sopii mielestäni päivittäiseksi mantraksi jokaiselle jotain häpeävälle:

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Mitä muut ajattelevat?

En ole koskaan miettinyt kovinkaan paljoa, mitä muuta ajattelvat. Kun olin 14-vuotias, kuljin koulussa mummun vintiltä löytämissäni hippihousuissa ja villaisessa ponchossa. Olin mielestäni tosi cool. Muut olivat korkeintaan tyhmiä, koska eivät tajunneet sitä.

Ollessani 16-vuotias, ajoin pääni kaljuksi. Puin juhliin kansallispuvun maihareiden kanssa. Koin olevani moderni. Äitiä varmaan hävetti, kun mummot supisivat ja kauhistelivat, muttei sanonut minulle mitään. Hän ei kieltänyt.

Myöhemmin hän kertoi nähneensä painajaisia siitä, että olin sairastunut syöpään ja siksi menettänyt hiukseni.

Nyt äitinä ymmärrän äidin huolta. Ymmärrän iän myötä muiden reaktioita omaan käytökseeni. En ole ollut aina oikeassa. Enkä todellakaan aina cooli.

Mutta kun mietin nuorta, pelotonta, uhmakasta minua, en voi olla ihailematta rohkeuttani. Sitä hälläväliä-mentaliteettia, joka ei piitannut yhtään muiden mielipiteestä.

Nykyisin mietin liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Tai mitä luulen heidän ajattelevan.

Hyvin usein on käynyt niin, että olen hävennyt, luullut muiden paheksuvan tai ajattelevan pahaa, kun he tosiasiassa ovat ihailleet tai jopa toivoneet itselleen jotain, mitä minulla muka oli. Vaikken kokenut, että minulla olisi ollut mitään.

Häpesin jäädessäni yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa. Ajattelin, että tarinani on monelle niin käsittämätön (miten mies voi jättää vaimon ja niin pienet lapset?), että heidän on etsittävä syy minusta: Jotain vikaa tuossa naisessa on oltava. Eihän niin voi käydä kunnolliselle naiselle ja äidille!

Mutta niin vain kävi. Eikä kukaan, paitsi minä, etsinyt syytä minusta.

Kirjoittaessani uusperhekuvioistamme ja uudesta, sisälläni kasvavasta elämästä, mietin moneen kertaan, minkälaisia reaktioita odotan. Pelkäsin julkaista uutisia vauvasta, koska ajattelin, että ihmiset reagoisivat siihen laimeasti, jopa vältellen. Ehkä se olisi jotenkin noloa. (Ohhoh! Neljäs lapsi!) Tai epämukavaa, vaivaantunutta. (Kuinkas monen kanssa se nyt onkaan saanut niitä lapsia?)

Tämä nykyinen yhteen parsittu perheemme on kaikkea muuta kuin ydinperheen kiiltokuvaelämää.

Mutta pitääkö sitä havetä?

Vastaat varmasti puolestani: Ei tietenkään! Mutta häpeä ei ole järkiperäistä, kuten ei ole pelkokaan. Ihminen häpeää outoja asioita. Täysin syyttä.

En häpeä tietoisesti. Minulla ei ole mitään hävettävää. Mutta häpeällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko sille oikeaa syytä: Kaunis nainen saattaa hävetä nenäänsä, vaikkei nenässä ole objektiivisesti mitään vikaa.

Kävellessäni kasvavan mahani kanssa kaupunginosamme kaduilla, tavatessani puolituttuja kaupassa, hakiessani lapsia tarhasta tai koulusta, mietin usein, mitä toiset äidit ajattelevat. Mitä he voivat ajatella? Kun heidän viimeinen tieto perhe-elämästämme on se, että olen yksinhuoltaja. Jätetty nainen.

En ole yksin häpeäni kanssa. Suurin osa naisista häpeää elämässään jotain. Miettivät, mitä muut ajattelevat. Oli se sitten perheen raha-asiat, lasten käytös tai koulumenestys, päihteiden käyttö, miehen osallistuminen perheen arkeen, uusi kumppani, työ tai työttömyys, kotiäitiys, uraäitiys, sairaus, liian pienet tissit, liian isot, lihavuus, laihuus, sohvatyynyjen väärä väri. Lista on pitkä.

Ongelma on se, että pelkäämme turhaan: Muut eivät useinkaan ajattele yhtikäs mitään. He ovat liian keskittyneitä omaan elämäänsä. He ovat korkeintaan kiinnostuneita elämämme käänteistä, suruista ja iloista. Sillä tietoisuus muiden elämästä auttaa vähentämään omaa häpeää. Niin tai näin voi käydä kenelle vain. Ei vain minulle.

Lidl:in kassatäti kysyi muutama päivä sitten: "Onko mahdollista, ettet ole enää miehesi kanssa yhdessä?" Vastasin, että kyllä se on mahdollista. Että siitä on jo kolme vuotta, kun mies lähti. "Mutta teillähän on kolme lasta!" Vastasin myöntävästi. Sanoin, että elämä jatkuu.

"Sitä ei kyllä koskaan tiedä, mitä perheiden sisällä tapahtuu. Te näytitte niin täydelliseltä perheeltä. Mutta niin voi käydä näköjään kenelle vain." Sitten nainen upposi omiin ajatuksiinsa ja olin lukevinani hänen kasvoiltaan hämmennyksen sekaista helpotusta.

---
Täältä löydät uudessa postauksessani lisää ajatuksia häpeästä.

Elämää

Energiani on vuotanut viime kuukausina muuhun kuin kirjoittamiseen: Uuteen elämään. Pieneen sisälläni kasvavaan ihmiseen. Neljänteen lapseeni.

On pelottavaa kirjoittaa niin hennosta, hiuksenhienosta asiasta kuin kuusisenttisestä ihmislapsesta. Sikiöstä, joka on juuri selvinnyt elämänsä kriittisimmistä viikoista. Siitä, kun elämä valikoi kovalla kädellä, kun vain vahvimmat, elämään tarkoitetut, selviävät.

Hän on ihme jo nyt. Ja olen tästä pienestä elämästä suunnattoman onnellinen!

Pitkään mietin, kirjoittaisinko vauvasta ollenkaan. Halusin suojella. Pelkäsin itse haavottautumista. Odottava äiti tasapainoilee jatkuvasti luottamuksen ja pelon välillä: Onko kaikki varmasti hyvin? Mitä, jos jotain käy? Ja sitten taas: Kyllä se siitä!

Huomaan, ettei kokemus auta tässä pätkääkään. Luottamus elämään on ilmeisesti aina uudelleen haaste. Joka ikinen kerta. Haaste, joka on vain otettava vastaan ja voitettava kerta toisensa jälkeen.

Huomaan senkin, ettei pelko vähene kokemuksen kautta. Pelko on epäloogista, ei järkiperäistä. Sillä ei ole mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen, jonka olosuhteet ovat täydelliset, saattaa pelätä menetystä enemmän kuin se, jolle menetys kuuluu kokemuksen kautta elämään.

Nuorena olin peloton. Ei ollut mitään menetettävää. Tai ehkä olin vain liian tyhmä pelätäkseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan omistaa, haalia, pantata itselleni asiaa, joka ei alunperinkään kuulu minulle: Elämä ei ole meidän. Ei omamme, eikä lastemme. Se ei ole hallinnassamme, meillä ei ole juurikaan valtaa siihen, mitä meille ja omaisillemme käy.

Haluamme varmuutta, vakautta, turvallisuutta, takuita. Mutta elämässä mikään ei ole taattua. Emme juurikaan voi muuta kuin reagoida iskuihin ja olla kiitollisia niistä kauniista asioista ja hetkistä, joita osaksemme saamme.

Toinen vaihtoehto on käpertyä peiton alle pimeään huoneeseen. Se, joka ei elä, ei menetä mitään.

Mutta se ei ole vaihtoehto.

Siksi päätin olla rohkea. Ottaa tämän haasteen kokonaan vastaan. Luottaa elämään. Siihen, että se kantaa, kävi miten kävi.

Päätin imeä elämän sisääni, viimeistä pisaraa myöten. Ja kirjoittaa tästä hurjasta matkasta.

Tunteiden sumussa

Olen tunteikas ihminen. Minusta on useampaan otteeseen sanottu täällä Saksassa, etten ole ollenkaan pohjoismaalainen viileä tyyppi. En kuulemma yhtään suomalainen. Voisin muka yhtä hyvin olla kotoisin Espanjasta. Mies sanoo, että tarjoan säännöllisesti räiskyvää viihdettä nimeltä telenovela. (Pah!)

Olen koko ikäni ollut tunteiden vietävänä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, koska ulos päin vaikutan rationaliselta järki-ihmiseltä. Sellaiselta, joka järkeilee parhaimmassa tapauksessa kaiken pilalle.

Vaikka olen järkevä, sytytyslankani on suorastaan tynkä.

Tämän luonteenpiirteen positiivinen kääntöpuoli on se, että innostun helposti. Kun moottori räjähtää päälle, se karjuu kuin Ferrari tunnelissa ja näkyy seuraavaksi horisontissa. Olen aikaansaava ja tehokas.

Mutta kuten Ferrari, käytän jatkuvaan pyrähtelyyni hyvin paljon energiaa. Väsähdän nopeasti ja rauhoitun. Tyynnyn ja hidastan. Annan periksi ja kadun. Toisinaan hitaammin liikkeelle lähtevä panssarivaunumieheni saa minut kiinni. Mutta vyöryy lopulta ohi kuin tsunami: Se mikä on kerran lähtenyt liikkeelle, ei hevillä pysähdy!

Tämä näkyy lastenkasvatuksessa erittäin selkeästi: Minä suutun, huudan ja räyhään. Sitten rauhoitun, kadun, pyydän anteeksi ja sovittelen. Joskus menen heikoimpina hetkinä niinkin pitkälle, että annan periksi.

Mies on ihmetellyt, mitä järkeä myrskyllä on, jos sillä ei ole seurauksia. Hän nimittää käytöstäni harhautustanssiksi: hosun ja huidon kyllä kauheasti, mutta sitten istuudun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsuu sitä energian tuhlaukseksi.

Ihmisillä on erilaisia tempperamentteja. Mutta olemmeko tosiaan tehty vain tunteista, vai olemmeko kenties sittenkin ihmisiä, jotka tuntevat? Hallitsevatko tunteet meitä, vai voisimmeko sittenkin hallita tunteita?

Tunteet ovat parhaimmillaan elämän mauste. Etenkin kivoista tunteista on mukava nauttia. Mutta miten on ikävien tunteiden laita? Ne ovat kiusallisia ja syövyttäviä. Miltä tuntuu, kun pitää elää vihan tunteiden kanssa? Tai kateuden, katumuksen ja syyllisyyden? Miltä tuntuu, kun pitää oppia antamaan väärintekijälle anteeksi? Pysyä kasvatuksessa kovana, nähdä tunteiden tuolle puolelle?

Niin, nähdä tunteiden tuolle puolen. Sinne tumman pilven taakse, kohti aurinkoa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka helposti annan heitellä ja manipuloida itseäni sen mukaan, mikä kuukautiskierron vaihe, verensokerin taso tai vatsantoiminnan tilanne juuri nyt on. Ja vaikka kyse ei olisikaan fyysisistä vaikutteista, ihmettelen kovasti, kuinka paljon annan tunteiden viedä.

Miksi annan pojan kasvavan desibelimäärän mennä ihon alle, kun se on ilmiselvästi tietoinen keino manipuloida äitiä? Miksi annan tytön loukkaantuneen mykkäkoulun vaikuttaa toimintaani? Tai miksi annan pelon saada itsestäni otteen? Jospa muistaisin, että se on tunne, varoittava kylläkin. Mutta tunne, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: Pelolla ei ole mitään enteilevää voimaa. Vaikka kuinka pelkäisin lentää, pelko ei kerro yhtikäs mitään lennon turvallisuudesta.

Tai jos pelkään, että pilaan uuden suhteeni, koska entinenkin kariutui. Mitä järkeä? Luultavimmin uusi suhde ei kariudu. Tai korkeintaan, koska pelkäsin, mustamaalasin kaiken etukäteen enkä osannut iloita elämästäni. Pelko ja tunne olisi siten korkeintaan itseään toteuttava profetia: Uskoin pahaan ja siksi pilasin hyvän.

Olisi syytä miettiä, kuinka paljon voimme ylipäätään luottaa tunteisiin. Jos tunne on kuin taivaalla leijaileva pilvenhattara, välillä valkoinen ja höyhenmäinen ja toisinaan uhkaava, painostava ukkospilvi, olisi hyvä keskittyä siihen, mitä sen takana on. Oli pilvi minkälainen vain, se on aina ohikiitävä. Hetkellinen. Todellisuutta peittävä.

Moni kuuntelee "sydämen ääntä" ja toteaa liian myöhään, että se onkin kuiskinut valheita, vienyt eksyksiin. Joskus kyse on pelkästä himosta (sekin fyysistä), joka antaa sydämmen poukkoilla sinne tänne. Kuiskia kaikenlaisia päättömiä ohjeita ja suuntaviittoja, kunnes elämä on sekaisin ja monta ihmistä hajalla.

Niin, mitä se rakkaus sitten on? Eikö sekin ole tunne?

Itse olen sitä mieltä, ettei se ole.

Rakastuminen ehkä on. Mutta rakkaus on aktiivista tekemsitä. Rakkaus on tietoinen, vahva päätös. Se on sitoutumista rakastamaan.

Rakkaus on sitoutumista näkemään tunteiden tuolle puolen. Kykyä nähdä pilvien reunoissa kultaa ja hopeaa. Uskoa niiden takana odottaviin totuuksiin. Tahtoa nähdä toisen ja omien ohikiitävien tunteiden taakse. Luottamusta ja uskoa silloinkin, kun sumu peittää tien. Ymmärrystä, ettei kaikki ole sitä, miltä se näyttää - tai tuntuu. Vaan, että olemassa on horjumattomia totuuksia.

Hame, joka sopii

Tänään inspiroiduin pitkästä aikaa kirjoittamaan luettuani Miia Metson Liian paksu bikineihin? -nimisen blogipostauksen. Olen sulatellut viime viikkoina samaa aihetta hieman eri näkökulmasta.

Olen ollut poissa linjoilta lähinnä, koska olen huhkinut hiki hatussa salilla tai lenkkipolulla melkein joka päivä. Syy: Muutama viikko sitten kokeilin erästä vanhaa, kaapista löytämääni hametta. Järkytyksekseni se mahtui, ei pudonnut päältä!

Jep, hameen olisi kuulunut tippua lanteilta, kuten se on kiltisti tehnyt viime vuosien aikana. Käytin kyseistä hametta raskauksien välisinä aikoina. Siis silloin, kun lapsia tupsahti perheeseemme joka toinen vuosi.

Hame sopi silloin, kun olin laihdutanut suurimman osan raskauskiloista (laihdutin laskemalla pisteitä Weight Watchersin listojen mukaan kolme kertaa -20 kg). Tuolloin olin aivan tyytyväinen kehooni. Olin ylpeä, että kyseinen hame sopi päälleni.

Nyt itkin.

Olen viime kuukausien aikana harrastanut enemmän painonnostoa kuin juoksua. Ja olen syönyt. Jep, olen voinut niin hitsin hyvin, että olen ensi kertaa moneen vuoteen syönyt aivan normaalisti. Seurauksena olen lihonnut. Moni on sanonut näyttäväni "terveeltä", "kauniilta", "nuorentuneelta". Kuulin rivien välistä ainoastaan viestin: "Olet lihonnut!"

Olen ilmeisesti masokisti: Huomattuani, että hame sopii, kidutin itseäni pitämällä sitä kokonaisen päivän. Se tuntui pahalta. Sen kuuluikin tuntua. Kipu oli ilmeisesti välttämätöntä. Ilman kipua ei tapahtuisi muutosta, ajattelin.

Vihasin itseäni. Miten olin saattanut päästää itseni taas tähän kuntoon! Olin läski, sellainen inhottava. Nainen, joka jätetään.

Bingo! Siinä se oli. Se itsevihani todellinen syy.

Yhtäkkiä, siinä tomaatteja leikatsessani laskin veitsen kädestäni, kuten silloin aikoinaan, silloin kun salaattia leikatessani ja mitään aavistamatta kävelin miehen työlaukulle, työnsin käden sen sisään ja vedin sieltä kirjan: Bernhard Schlinkin novelleja rakkaudesta. Avasin kannen ja luin käsin kirjoitetun omistuskirjoituksen.

Sitten en muista mitään.

Silloin minulla oli varmasti päälläni juuri tämä inhottava hame. Hame, joka symbolisoi hajonnutta perhettä, pehmeän äitiroolin ylipainottamista, kotihengetärtä. Yök.

Hame, joka nyt taas sopi päälleni.

Mietin, että jos hame sopi taas päälleni, jätettäisiinkö minut uudelleen? Olinko taas muuttumassa kotihengettäreksi? Happi alkoi loppua. Ajatus kiristi kaulaa. Enhän voinut rakastaa, saati edes hyväksyä itseäni sellaisena kuin olin ollut tuolloin, kun en enää kelvannut.

Siinä tomaatteja leikatessani ymmärsin, miksi en ollut syönyt viime vuosina, kun olin voinut huonosti. En ollut muka ansainnut ruokaa. En ollut ansainnut syödä. Vihasin itseäni. Halusin laihduttaa itsestäni kaiken sen pahan, kaikki ne virheet pois. Halusin laihduttaa hylätyn naisen olemattomaksi.

Mutta tässä vielä olin.

Illalla hame oli edelleen päälläni, kun mies tuli kotiin. Kerroin hänelle itkien hameesta ja siitä syntyneestä ahdistuksesta. Häntä nauratti: "Hame sopii sinulle erinomaisesti! Näytät kauniilta!"

Olihan se lopulta aika hassua, mitä kepposia mieleni oli viime vuosina tehnyt. Nyt vasta siinä miehen sylissä sen ymmärsin!

Syömishäiriöt syntyvät ilmeisen usein itsevihasta ja riittämättömyydentunteesta. Siitä ajatuksesta, ettei kelpaa.

Oudointa on se, että kun en enää kelvanut silloiselle miehelleni, toistin hänen käyttäytymistään ja hylkäsin itseni. Niin, minäkin hylkäsin itseni ollessani heikoimmillani. Julistin vihaa jokaista vatsamakkaraa ja selluliittimyhkyrää kohtaan. Vannoin, että puhdistan itseni joka ikisestä.

Kun oikeasti olisi pitänyt sanoa, että haistapa ketut! Olla ylpeä jokaisesta solusta, naisesta joka oli synnyttänyt kolme tervettä lasta, juossut yksinhuoltajana maratonin ja selvinnyt.

Käynyt helvetissä ja palannut ehjin nahoin elämään.